SMITH, ZADIE: Petos

Kustantaja; WSOY 2025

Alkuteos: The Fraud (2023)

Suomennos: Irmeli Ruuska

Kansi: Jon Gray

Zadie Smithin romaani Petos pohjautuu Lontoossa 1870-luvulla pidettyyn oikeudenkäyntiin, jossa pyrittiin ratkaisemaan, onko itseään Roger Tichborneksi väittävä mies todella kyseinen henkilö ja siten oikeutettu baronetin arvonimeen ja mittavaan perintöön. Myös muut kirjassa mainitut henkilöt ovat suurelta osin todellisia, joskin Zadie Smith on omien tarkoitusperiensä vuoksi ottanut heidän elämänvaiheittensa suhteen joitakin vapauksia.

Näkökulma romaanissa on skotlantilaistaustaisen Eliza Touchet’n. Vuonna 1871 hän on noin kuusikymppinen lapseton leski, joka työskentelee taloudenhoitajana puolisonsa serkun William Ainsworthin luona. Elizalla ja häntä viisi vuotta nuoremmalla Williamilla on ollut rakkaussuhde, mutta kiihko on vähitellen muuttunut lämpimäksi kumppanuudeksi.

Rouva Touchet’n todellinen rakkaus oli Williamin ensimmäinen vaimo ja kolmen vanhimman tyttären äiti Frances, joka hiipui pois vain kolmekymmentäkolmevuotiaana. Tästä on kulunut nyt yli kolmekymmentä vuotta ja William on naimisissa kaksikymmentäkuusivuotiaan luku- ja kirjoitustaidottoman Sarahin kanssa, joka on Williamin nuorimman tyttären äiti.

William on tuottelias historiallisten romaanien kirjoittaja, joka kilpailee itsensä Charles Dickensin kanssa – teosta Jack Shepard myytiin jopa enemmän kuin Dickensin romaania Oliver Twist. Kansan suosiossa ovat etenkin Ainsworthin runoista muodostuneet viisut. Käsikirjoitusten esilukijana toimivan rouva Touchet’n mielestä Williamin romaanit ovat yleisesti ottaen tylsiä ja sekavia ja ideatkin muilta lainattuja, mutta sitä hän ei raaski miehelle sanoa.

Tuore rouva Ainsworth on palavasti innostunut Tichbornen tapauksesta – sisältyyhän siihen rahaa, seksiä, henkilöllisyyteen liittyviä väärinkäsityksiä ja Jamaikan kaltaisia eksoottisia paikkoja. Samankaltaisina toistuviin arkipäiviin kyllästynyt rouva Touchet puolestaan on kiinnostunut kansanjuhlaksi muuttuneen tapahtuman tarkkailusta, joten rouvat osallistuvat ahkerasti yli vuoden kestävän oikeudenkäynnin istuntoihin.

Kantajaksi kutsuttu mies jakaa ihmisten mielipiteet. Osa uskoo useastakin syystä miehen olevan Australiasta Englantiin onneaan kokeilemaan saapunut lihakauppias Arthur Orton. Mies on sivistymätön eikä osaa edes ranskaa jota sir Roger on puhunut lapsuudesta saakka, hänellä ei ole käsivarressaan tatuointia ja hän on ainakin 100 kiloa painavampi kuin sir Roger oli kadotessaan haaksirikossa kuusitoista vuotta aiemmin.

Kiihkeimmin Kantajan oikeuksia arvonimeen ja omaisuuteen puolustaa työväestö, jonka mielestä yläluokka ja rahamiehet yrittävät vain kiusata rehtiä miestä - kyllähän vieraan kielen voi unohtaa, tatuoinnin poistattaa ja kiloja kartuttaa mukavan elämän parissa. Sarahille painavin todiste ”meidän Rogerin” puolesta on se, että sir Rogerin äiti tunnisti Kantajan pojakseen ennen kuolemaansa.

Rouva Touchet pitää Kantajaa huijarina, mutta uskoo silti tämän tärkeintä todistajaa Andrew Boglea, entistä orjaa. Mies on puheissaan lähes hypnoottisen vakuuttava ja teoissaankin kunnioitusta herättävä. Hän herättää Elizassa jo unohdetuiksi luultuja tunteita, mutta jää lopulta arvoitukseksi niin Elizalle kuin lukijallekin.

Francesin kanssa Eliza oli esittänyt vahvatahtoista naisasianaista, Williamille hän oli ollut naisellinen muusa, ja ehkä jossain kuvitellussa utopiassa, tasaveroisella, yhteisellä maaperällä, hän voisi kohdata Boglen kaltaisen älykkään sielun, joka tuntui elävän siten kuin hän itse oli aina toivonut elävänsä, siis ilman harhakuvitelmia.

Tapaus saa rouva Touchet’n pohtimaan käsitettä ”totuus”. Miten ihminen päätyy siihen, mitä pitää totuutena? Valehteleeko ihminen tietoisesti itselleen, jos pitää kiinni näkemyksestään, vaikka kaikki todisteet osoittaisivat sen vääräksi?  Vai ovatko takana jotkin tiedostamattomat ja monimutkaiset syyt? Esillä ovat myös naisen turvaton asema, orjuuden poistaminen ja kotimaan tehdastyöläisten olojen kohentaminen sekä tekijänoikeudet ja rokotusvastaisuus.

Smithin teoksesta voi löytää yhtymäkohtia omaan aikaamme. Nykyäänkin media pystyy muokkaamaan ihmisten mielipiteitä ja luomaan mehukkaita skandaaleja ihan tyhjästä. Yhäkin jotkut nousevat tiedotusvälineiden ansioista ainakin hetkeksi parrasvaloihin ja kunniaan ja toiset vajoavat häpeään. Ja kansa saa huvinsa.

Petos koostuu lyhyistä luvuista, Ajanjakso vuodesta 1871 lähtien etenee kronologisesti eteenpäin, mutta siihen limittyy otteita menneisyydestä. Usein mennyt palaa mieleen jonkin tilanteen, ympäristön tai henkilön vaikutuksesta. Charles Dickensin teosten tapaan myös Petos-romaanissa on runsaasti sivujuonteita ja yhteiskunnallista kritiikkiä. Oman – ja koskettavimman – kokonaisuutensa muodostaa Andrew Boglen surullinen elämäntarina.

Zadie Smithin äänitorven rouva Touchet’n kerrontatyyli on tarkka, ironinen ja paikoin jopa piikikäs, mutta lisää väriä saadaan vielä eri yhteiskuntaluokkien edustajien puheenparsista. Irmeli Ruuska onnistuu suomennoksessaan jälleen erinomaisesti. Petos ei nouse ihan Zadie Smithin parhaiden teosten joukkoon, mutta on silti lukemisen arvoinen.