Kustantaja: Otava 2025
Alkuteos: Les yeux de Mona (2024)
Suomennos: Lotta Toivanen
Kannen suunnittelu: Piia Aho
Ranskalainen Thomas Schlesser (s. 1977) työskentelee
Fondation Hartung-Bergman-taidesäätiön johtajana Antibesissa ja taidehistorian
professorina École Polytechnique -korkeakoulussa Pariisissa. Esikoisromaniaan Monan
katse Schlesser kirjoitti kymmenen vuoden ajan, joten teoksen saavuttama
kansainvälinen menestys on varmasti ollut iloinen yllätys. Elokuvaakin teoksesta suunnitellaan.
Mona on kymmenvuotias pariisilaistyttö. Hänellä on tomera äiti,
joka tekee päivätyönsä henkilöstönvälitysfirmassa, mutta auttaa vapaa-ajallaan vähäosaisia. Isällä taas on vanhan tavaran kauppa, jossa Mona mielellään
käy auttelemassa. Laman vuoksi divarilla menee huonosti ja isä on alkanut etsiä
lohdutusta punaviinipullosta.
Eräänä päivänä Mona istuu tavanomaiseen tapaansa keittiön pöydän ääressä tekemässä
matematiikanläksyjä, kun yhtäkkiä sokeutuu ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta tai
syytä. Minuutit kuluvat ja koko perhe panikoi, kunnes perhelääkäri onnistuu
järjestämään Monalle ajan erikoislääkärille. Tytön näkö palautuu jo
ennen vastaanotolle saapumista, mutta yli tunnin kestänyt sokeus on hälyttävää.
Lääkäriasemalla Monalle tehdään useana päivänä monenlaisia
testejä ja kokeita magneettikuvausta myöten, mutta mitään elimellistä syytä
sokeutumiselle ei löydy. Lopulta lääkäri ehdottaa varmuuden vuoksi käyntiä
lastenpsykiatrilla. Tässä vaiheessa Monan äidinisä Henry päättää hoitaa asian
omalla tavallaan: Monan pitää kerätä mieleensä kauneuden varantoa sokeutumisen
varalta.
Muut uskovat, että ukki vie Monan joka keskiviikko
terapiaan, mutta kohteenaan onkin jokin taidemuseo; Louvre, Orsay tai Beaubourg
(Pompidou). Jokaisen vierailun aikana parivaljakko tutustuu vain yhteen uuteen taideteokseen, mutta siihen sitäkin perusteellisemmin. Ensi alkuun Monan keskittymiskyky on rajallinen,
mutta vähitellen taiteen tutkiminen alkaa viehättää häntäkin.
Henry ja Mona ennättävät vuoden aikana tutustua viiteenkymmeneenkahteen
teokseen kronologisessa järjestyksessä alkaen 1400-luvun mestareista ja päätyen
lähelle nykyaikaa. Joukossa on taidehistorian suuria nimiä ja uudistajia kuten
Leonardo da Vinci, William Turner, Paul Cézanne, Jackson Pollock ja Marina
Abramović, mutta myös tuntemattomampia tekijöitä.
Kaikista Monan ja ukin tutkimista teoksista on kirjan liitesivuilla
pieni kuva ja jokaista kuvaillaan vuorollaan suusanallisesti tavalla, jota
voisi hyödyntää museossa vierailevien näkövammaisten kohdalla. Kerrotaan
teoksen koko, aihe, kompositio, värien käyttö ja tunnelma. Tässä esimerkkeinä
lyhyitä otteita Gustav Klimtin ja Pablo Picasson teosten kuvailuista:
Kapeissa kehyksissä hohtava teos on yhtä vihreiden
täplien muodostamaa muodotonta ja perspektiivitöntä runsautta… Lehvästöt
lomittuvat väriseväksi väriloistoksi: kun sitä katsoo pitkään, aiheet vuoroin
katoavat, vuoroin erottuvat. (Gustav Klimt: Ruusupensaita puiden alla)
Ihmishahmot ja esineet voi toki erottaa, mutta niiden
tunnistaminen vaatii pientä ponnistelua, sillä mitään ei ole maalattu pehmeästi
tai realistisesti. Kaikki on särmikästä, vinksahtanutta ja kulmikasta (päät,
leuat, polvet ja kyynärpäät ovat teräväkärkisiä, eivät pyöreitä) ja kaikki
kylpee synkässä valossa… Makaavan mallin iho on sairaalloisen beige, ja
mandoliininsoittajan hipiä on sininen ja nuttura vihreä. (Pablo Picasso:
Serenadi)
Monan ja ukin keskustelut lisäävät tietoa. Ukki kertoo tyyleistä,
taiteilijoista ja yhteiskunnan vaikutuksesta taiteilijoiden työhön ja nostaa esiin
kiinnostavia yksityiskohtia. Mona puolestaan puhuu teosten hänessä
synnyttämistä tunteista ja oivalluksista, esimerkiksi samankaltaisuuksista eri
aikakausien teosten välillä.
Mona käy edelleen myös lääkärin luona tutkimuksissa, mutta mitään
uutta ei ilmene. Hoitavalla lääkärillä on kuitenkin radikaali idea: hän hypnotisoi
Monan palauttaakseen tämän siihen hetkeen, jolloin näkö pimeni. Näin
sokeutumisen arvoitus todella lopulta ratkeaa, Mona vapautuu taakastaan ja hänen
läheisensäkin kokevat iloisia yllätyksiä.
Ehkä kaikki Henryn valitsemat taideteokset eivät ole sellaisia, joita haluaisi sokeuduttaan mietiskellä, mutta Monan katse onkin tarkoitettu helppotajuiseksi oppaaksi taidehistoriaan. Se on myös kertomus Monasta ja hänen perheestään. Perheessä on paljon rakkautta, mutta myös erimielisyyksiä esimerkiksi suhteutumisessa alkoholismiin, ikääntymiseen ja eutanasiaan. Kirjan alussa Mona on vielä pikkutyttö, mutta vuotta myöhemmin jo teini, joka tietää ketä haluaisi suudella…
Monan katse -romaani tuo mieleen Jostein Gaarderin
teoksen Sofian maailma, jossa seikkaillaan filosofian suuntausten
parissa. Molemmat lukemisen arvoisia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti