JÄRVELÄ, JARI: Raiteet

Kustantaja: Tammi 2025

Kansi: Marko Taina

Jari Järvelä kuuli jo lapsena puhuttavan nälkävuosina 1866–1868 rakennetusta Luuradasta ja Kouvolan tuhonneista pommituksista talvi- ja jatkosodan aikana. Myöhemmin hän kiinnostui veripelloista, panssarijunista ja suomalaisten harharetkestä itään sekä tutustui armeija-aikanaan lähemmin Korian siltoihin. Siinä palasia Raiteet-romaaniin.

Raiteet-teos jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen ajoittuu vuoteen 1868. Toistuvat katovuodet ovat pakottaneet ihmiset lähtemään kodeistaan ja viljahankintoja huonosti hoitanut valtio yrittää paikata tilannetta tarjoamalla heille hätäapuna työtä mm. Helsingistä Kouvolaan rakennettavalta rataosuudelta. Tai ehkä hyväntekijöinä esiintyvät päättäjät hyödyntävätkin halpaa työvoimaa?

Kaksitoistavuotias Amanda ja neljätoistavuotias Ilmar ovat muun perheen menehdyttyä lähteneet kerjuulle. Heidät vie ratatyömaalle vaimonsa ja poikansa menettänyt August, joka osoittautuu työmaalla monitaitoiseksi tekijäksi heikentyneestä näöstään huolimatta. Lapsetkin löytävät ratajätkien yrmeässä porukassa paikkansa.

Näkökulma on Ilmarin, mutta sisukas Amanda nousee kertomuksen päähenkilöksi. Hän kärrää miesten joukossa maata, oppii sytyttämään räjäytyspanoksia ja pitää huolta herkästä isoveljestään. Amanda aistii elämää ja kuolemaa ympärillään ja näkee tulevaan, mutta joskus hänen saamansa viestit jäävät epäselviksi.

Ratatöiden edistymistä seuraa toimittaja Mathias Mattson, joka hymistelee lehtiartikkeleissaan päättäjien toivomalla tavalla ja saa siitä kultakellon palkakseen. Vapaa-ajalla hän laatii sankaritarinaa nimeltään Kiskojen kreivi. Raiteet koituvat Mattsonin kohtaloksi, mutta hänen käsikirjoituksensa ja kultakellonsa saavat vielä kokea seikkailuja.

Rautatien rakentaminen alkeellisilla välineillä on monivaiheinen, raskas ja vaarallinen projekti. Sadoittain ihmisiä menehtyy nälkään, tauteihin ja tapaturmiin. Kuolleilla täytetään maaston notkokohdat ja tuetaan penkereet. Kymijoen ylittävä Korian silta vie monen kylmään hautaansa. Suotta ei tätä rataosuutta kutsuta Luuradaksi tai Nälkäradaksi.

Ei kuolleista tule enkeleitä, vaan junaradan täytettä.

Kirjan toinen osa sijoittuu vuoteen 1918. Tässä osassa päähenkilö on Amandan pojantytär Amalia Kuutamo, joka toimii Luurataa pitkin höyryävässä panssarijunassa tarkka-ampujana. Amalia rakentaa punaisten joukossa parempaa Suomea ja isomummi Amanda huolehtii sillä aikaa hänen kolmevuotiaasta pojastaan Voitosta.

Ja sitten kun parempi maailma olisi valmis, ja se varmasti valmistuisi, ajaisimme junalla yhdessä pitkin ja poikin sitä maailmaa, Suomi-neidon verisuonia joita rautatiet ovat, valtimoita ja laskimoita. Suomen tulevaisuus on meidän vastuullamme. Sen takia me olemme punaisia emmekä sinisiä, keltaisia, vihreitä tai valkoisia. Olemme pieniä tärkeitä punasoluja, jotka pitää veren virtaamassa ja Suomi-neidon sydämen sykkimässä. Ilman meitä neito kuolisi.

Mumminsa tavoin Amaliakin näkee unissaan enteitä tulevasta, mutta usein myös ihmisen kasvojen tilalla eläimen. Voitolla näyttää jostain syystä olevan ahvenen pää, joten hänet on ehdottomasti opetettava uimaan. Pojan opettajaksi ja varmuuden vuoksi huoltajaksikin Amalia pyytää rakastettuaan Teklaa, panssarijunan sanitääriä.

Panssarijunan pomot vaihtuvat, mutta useimmiten johtaminen on huonoa. Voimavaroja tuhlataan epäolennaisiin kohteisiin tai omia joukkoja vastaan, mitä sitten salaillaan sepitettyjen tarinoiden avulla. Kyminlinnaa puolustava naisten osasto on tehokkuudessaan aivan toista maata, vaikka kaikki päättyykin punaisten tappioon. Amalian enneuni toteutuu.

Kolmas osa kuvaa kesää 1944 Muurmannin radan syrjäisellä seisakkeella Aunuksenkannaksella. Se on hyvä asemapaikka Voitolle, jonka rampautui talvisodassa ja menetti hermojensa hallinnan Kouvolan pommituksissa. Elämä on sopivan tasaista ja raiteiden tarkistamisen ja junien vesi- ja puuvarastojen täydentämisen ohella Voitto ennättää kirjoittaa romaania.

Apunaan Voitolla on omalaatuinen asemamies Hesekiel, joka käyttää aikansa hylätyn höyryveturin korjaamiseen. Miehet eivät huolestu vähitellen hiljenevästä junaliikenteestä eivätkä lennättimen vaikenemisesta, mutta uhkaavasti esiintyneiden suomalaissotilaiden sivuraiteelle piilottaman junanvaunun he murtavat auki. Synkkä salaisuus paljastuu. Seisakkeen porukkaan liittyy Irina – tai oikeastaan Rauha.

Ja sitten on niitä päiviä kun junia ei kulje ollenkaan. Niitä päiviä on ollut viime aikoina entistä enemmän. Silloin elämäni tuntuu pelkältä syrjäiseltä sivuraiteelta, jolle olen päätynyt sillä aikaa, kun muu maailma matkustaa pääraiteella.

Suomen rintaman murtuminen valkenee seisakkeella olijoille vasta taistelun äänistä. Mistä he pystyvät erottamaan, kuka maastossa hiiviskelijöistä on omaa porukkaa ja kuka vihollinen? Kerran Voitto pelastuu ainoastaan erinomaisten uimataitojensa ansiosta, mutta turvaan seisakkeen trion vie lopulta Hesekielin korjaama vanha veturi. Uusi alku on edessä, myös pienen ihmistaimen muodossa.

Järvelä on tehnyt vuosien ajan taustatutkimusta romaaniaan varten ja upottanut sitten tiedot sulavasti itse kertomukseen. Raiteiden historia liittyy koko Suomen historiaan ja sen kipeisiin käännekohtiin, kun ihmiset yrittävät pysyä hengissä nälän, köyhyyden ja sotien keskellä. Näitä asioita ei voi kuvata ilman hirvittäviä yksityiskohtia, mutta Järvelän asiallinen ja silti vauhdikas kerrontatapa kannattelee lukijaa.

Raiteet-romaani ei kerro pelkästään miehisestä uhosta tai vallankäyttäjien kovasydämisyydestä, vaan myös ystävällisyydestä ja auttamisenhalusta, jollaista karskinkin pinnan alla saattaa piillä. Rakkaudesta eri muodoissaan. Pyyteettömästä huolenpidosta. Kirjan henkilögalleria on laaja ja monipuolinen, mutta etusijalle nousevat naiset. Erityiskiitos vielä hienoista luontokuvauksista!

Jari Järvelä (s. 1966) on ollut kahdesti Runeberg-palkintoehdokkaana ja kolmasti ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoon. Raiteet-romaani saattaa hyvinkin tuoda hänelle lisää ehdokkuuksia, sillä se on hieno teos! 

AHAVA, SELJA: Hän joka syvyydet näki

Kustantaja: Gummerus 2025

Kansi: Jenni Noponen

Selja Ahava (s. 1974) oli esikoisteoksellaan Eksyneen muistikirja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana vuonna 2010. Toinen romaani Taivaalta tippuvat asiat oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2015 ja sai EU:n kirjallisuuspalkinnon vuonna 2016. Ennen kuin mieheni katoaa (2017) sai Kaarlen palkinnon ja Nainen joka rakasti hyönteisiä (2020) Kiitos kirjasta -mitalin. Jatkaako Hän joka syvyydet näki -romaani tunnustusten sarjaa?

Kun keski-ikäinen, eronnut ja kahden lapsen äiti Liisa tapaa Henrikin, hän katsoo velvollisuudekseen kertoa olevansa suvusta, jossa ei eletä vanhaksi asti. Liisan ainoa iäkäs sukulainen on Vuokko-täti, joka hänkin elää sydäntahdistimen varassa. Ja sitten Vuokko joutuu sairaalaan.

Voin toki lähteä mukaan kuvittelemaan ryppyistä ihoa ja suunnitella sitten kun, sen jälkeen, eläkkeellä, kolmekymmentä vuotta, mutta tosiasia oli, että minun suvussani ei ehditty rypistyä.

Vuokon elämän hiipuessa Liisa alkaa miettiä, mitä kuolema oikeastaan on. Lehdestä lukemansa artikkelin perusteella hän rakentaa tarinan kahdeksanvuotiaasta tytöstä, joka aivokuolee kitarisaleikkauksen seurauksena. Tyttö kuitenkin hengittää koneen avustuksella, joten vanhemmat uskovat lapsensa vielä toipuvan ja siirtävät tämän kotiin hoidettavaksi.

Liisan kuvittelemassa tarinassa näkökulma on tytön äidin, Heidin. Hänen elämänsä täyttää Meeri-tyttären hoito; kääntely kolmen tunnin välein, ravintoliuoksen annostelu, vaipanvaihto, pesu. Heidi juttelee ja laulaa tyttärelleen, etsii merkkejä reagoinnista ympäristön tapahtumiin. Vielä viiden vuoden jälkeenkin jokainen pieni liikahdus herättää hänessä toiveikkuutta.

Minä tunnen, että Meeri kuulee minua. Minä tunnen sen yhteyden. Hänen vammansa on vain niin syvä. Mutta jossain siellä pohjalla hän kuuntelee. Minun on pakko uskoa niin. Minun on pakko.

On myös filippiiniläinen Perlah, kotimaassaan sairaanhoitajaksi kouluttautunut. Hän on tullut parempien ansioiden toivossa Suomeen ja jättänyt pienen tyttärensä kotiväen hoitoon, mutta saa Suomessa hoitaa vain lähihoitajan tehtäviä. Hän on Vuokon lempeä ja pehmeäaskelinen hoitaja, mutta Liisa kuvittelee hänet myös Meerin vierelle.

Liisan, Heidin ja Perlahin toisiinsa limittyvien ja kronologisesti etenevien kertomusten lomaan on taltioitu paljon kuolemaan liittyvää tietoa. Harvardissa vuosina 1967–1968 kokoontuneen komitean keskusteluja kuoleman määrittämisestä etenkin elinsiirtojen ja elintoimintojen ylläpidon kannalta. Kuolemaan liittyvää symboliikkaa. Vanhoja myyttejä ja tulevaisuuden utopioita kuolemattomuudesta.

Kirjassa selvitetään myös niitä käytännön toimia, joita ihmisen ruumiille tehdään eri kulttuureissa ja uskonnoissa kuoleman jälkeen. Puhetta on myös omaisten jaksamisesta – miten esimerkiksi Heidi selviää tyttärensä kuolemasta? Ironisen hauska on luku tulevaisuudesta, jossa on mahdollista viestitellä kuoleman rajan yli maksullisen sovelluksen välityksellä.

Tavoita läheisesi sen jälkeen, kun aikasi on tullut. Ainutlaatuinen Afterlife Messaging -alusta, jonka avulla voit jakaa muistoja, elämänviisautta ja rakkautta vielä poismenosi jälkeenkin. Henkilökohtaiset viestit, personoitu aikataulu ja luotettava toimitus. Pysy ikuisesti läsnä läheisillesi!

Hän joka syvyydet näki -romaani jakaantuu seitsemään osaan, joiden luvut on paljolti otsikoitu Dietrich Buxtehuden Membra Jesu Nostri -kantaatin inspiroimina: Käsille, Aivoille, Maitohampaille… Teksti liukuu kiinnostavasti mielikuvasta toiseen ja loppuu vedenpaisumukseen, jollaista on kuvattu jo Gilgamesh-eepoksessa ja Raamatussa ja joka saa nykyhetken toisintonsa Filippiineillä.

Hän joka syvyydet näki -romaanin nimi viittaa Gilgameshiin, joka yrittää saavuttaa ikuisen elämän siinä kuitenkaan onnistumatta. Hänen laillaan myös Ahavan kirjan henkilöt kohtaavat elämän rajallisuuden ja oman kuolevaisuutensa ja yrittävät ymmärtää näitä ikiaikaisia arvoituksia. Tyhjentäviä vastauksia ei ole Ahavallakaan, mutta hänen moneen suuntaan haarautuvat pohdintansa voivat kuitenkin auttaa eteenpäin.

RÄINÄ, JENNI: Vaino

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Piia Aho

Kirjailija ja toimittaja Jenni Räinä (s. 1980) oli mukana kirjoittamassa Metsä meidän jälkeemme -teosta, joka kritisoi Suomen metsäpolitiikkaa. Teos voitti vuonna 2019 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Esikoisromaani Suo muistaa (2022)) puolestaan käsittelee ojitetun suon ennallistamista. Luonto on yhtenä osatekijänä myös Räinän historiallisessa romaanissa Vaino.

Suomessa elettiin 1700-luvun alkupuolella isonvihan aikaa. Etenkin Pohjois-Pohjanmaa kärsi venäläisten miehittäjien tuhovimmasta, sillä alueesta haluttiin autio suojavyöhyke ruotsalaisten hyökkäysten varalta. Talot poltettiin ja ihmiset tapettiin sukupuoleen ja ikään katsomatta. Vaaleatukkaiset lapset vietiin idän orjamarkkinoille.

Vaino-romaanissa saadaan kolmen eri henkilön näkökulmat vuoden 1715 tapahtumiin, mutta myös jokaisen omia muistoja elämän tärkeistä hetkistä ennen vainolaisten saapumista. Eniten tilaa saa kahdeksantoistavuotias Valpuri, jota läheiset kutsuvat Vapuksi. Minämuodossa puhuva Valpuri esittelee itsensä näin:

   Olen Valpuri Hansintytär, Etelä-Iistä, Räinänperältä, merenrannalta.

   Olen äitini tytär. Isäni lapsi. Hanneksen ja Matin isosisko.

   Olen Lempin lypsäjä. Tiitun rapsuttaja ja yhdeksännettätoista vuotta vanha.

   Olen nilkku.

   Olen sitkeä. Minulla on jaksavat kädet.

   Minulla on tarkka korva. Pystyn yhdistämään monet kertomukset suureksi virraksi, joka valuu minusta kohti seuraavia uomia.

Valpurin koti on pitkään säästynyt kasakoiden vierailulta, mutta vanhemmat ovat silti valmentaneet lapsiaan hyökkäyksen varalta. Kun venäläiset sitten saapuvat ja keskittyvät tihutöihinsä, onnistuvat Valpuri, häntä kaksi vuotta nuorempi Hannes ja kahdeksanvuotias Matti livahtamaan pakoon ja suuntaamaan pohjoiseen kohti isänsä turkismetsästyksessä käyttämää erämajaa.

Vaellus tiettömillä taipalilla ei ole helppoa. On epätietoisuus vanhempien kohtalosta. On nälkää ja sairautta, vaikka Valpuri onkin monitaitoiselta äidiltään oppinut etsimään ruokaa ja lääkettä luonnosta. Sitten sisko joutuu eroon veljistään ja kokee jotain, mikä kalvaa häntä pitkään. Onko hän syntinen vai viaton uhri?

Olen joutunut metsän sisään, enkä usko, että pääsen täältä enää koskaan pois. Luulin että täällä olisi musta taivas ja vallitsisi synkkä ulina mutta onkin vain avara valkoinen hiljaisuus, jonka keskellä leijun niin kuin en maailmassa olisikaan. Taivas ja maa ovat samanvärisiä ja lumen peittämiä ja sitä olen minäkin.

Toinen näkökulma on Suur-Iin nimismiehen Gustaf Lillbäckin. Mies suree sitä, ettei lähtenyt kolme vuotta aikaisemmin perheensä kanssa Ruotsiin heti, kun kasakkajoukkojen lähestymisestä alkoi kantautua tietoja. Viivyttelyn seurauksena hän menetti kolme poikaansa venäläisille. Tällä kertaa hän on jäänyt virka-asuntoonsa odottamaan kasakoita saadakseen tietoja lastensa kohtaloista.

Kolmas näkökulma on kirjoitettu erilaisella fontilla ja se kuuluu venäläisten ryöstämälle suomalaiselle pojalle. Hänet on kastettu pakolla ortodoksiksi ja samalla hän on saanut uuden isän kasakkaryhmän johtajasta sekä uuden nimen. Poika on oppinut puhumaan venäjää ja myös tappamaan ja ryöstelemään. Hänellä on valtaa määrätä ihmisten elämästä ja kuolemasta – hän on joku!

Poika on enemmän kuin hänen on koskaan annettu olla. Hän on mies eikä poika. Hän saa juodakseen viinaa niin paljon kuin haluaa ja kun hän sitä juo, häneen nousee puhdas ja valkoinen raivo. Se työntää häntä eteenpäin. Pojasta on tullut kurinpitäjä ja verojen kerääjä kuten oli tarkoituskin.

Miten poika voitiin aivopestä niin nopeasti ja niin täydellisesti? Oliko hän jo valmiiksi pahalle huokoinen, kuten hänen kasvattamiseensa osallistunut mies sanoo? Vai oliko hänellä niin voimakas itsesuojeluvaisto, että se sai hänet mukautumaan julmiin vaatimuksiin? Vai oliko hänkin sodan uhri? Millä mitalla tuomita hänet jälkikäteen?

Vaino-romaani perustuu tositapahtumiin ja asiakirjoista löytyvät myös eräiden keskeisten henkilöiden kohtalot. Räinä kuvaa yhtä Suomen hirvittävimmistä ajanjaksoista niin elävästi, että lukijankin on kohdattava sen kauheudet. Samalla voi herkistyä myös nykyhetken vastaaville tapahtumille.

Jos katsoisi tätä kaikkea latvojen yltä tai vielä korkeammalta, näkisi kai hävityksen samankaltaisuuden. Tulvan joka riepoo mukaansa rannan kasvillisuuden. Reviiriltään eksyneet hyönteiset, jotka tulevat tapetuiksi tai syödyiksi. Hämähäkit jotka levittävät verkkonsa ja odottavat, että saalis kadottaa elämänliekkinsä. Ajan joka kiertää kehää.

Räinän teksti on ilmaisuvoimaista ja soljuvaa ja paikallisväriä sille antavat pohjoisen murteen sanat ja puheenparret. Akvarellimaiset kuvaukset metsistä, virroista ja etenkin soista ovat ihastuttavia, mutta mielenkiintoa herättävät myös tiedot luonnonlääkinnästä ja rohtojen vaikutusta voimistavista vanhoista loitsuista. Vaino-romaani herättää ajatuksia ja sehän on hyvän kirjan merkki! 

RASI-KOSKINEN, MARISHA: Kesuura

Kustantaja: S&S 2025

Kansi: Jussi Karjalainen

Rasi-Koskinen teos Kesuura sijoittuu tulevaisuuteen, missä monet maapallon alueista ovat autioituneet ja tärkeät luonnonvarat loppumassa. Kirjan ydinteemana on tietoisuus, joten kirjan osatkin on nimetty nelikenttään sijoitettujen tietämisen tasojen mukaan. 1. Minkä tietää tietävänsä. 2. Mitä ei tiedä ja tietää ettei tiedä. 3. Mitä tietää tietämättään. 4. Mitä ei tiedä eikä tiedä ettei tiedä.

On keskikesä jossain pohjoisessa. Androidi QED on hylätyllä rautatieasemalla, minne ihmisen kuljettama auto pääsi ennen kuin siitä loppui lataus. Ihminen käyttää tilaisuutta hyväkseen ja pyytää QED:iä kirjoittamaan menneisyydestään. On ehkä jokin tietty asia, joka androidin pitäisi muistaa, mutta mitään vihjettä toiveestaan ihminen ei anna.  

QED kirjoittaa. Hän vietti turvallisen lapsuuden Metsäkoillisessa vanhempiensa kanssa, kunnes meni Kouluun ja tapasi yhdeksän kaltaistaan. He olivat analogisia robotteja ilman valmiiksi koodattua tietoa, joten heidän piti itse omaksua ja oppia muistamaan asioita vähän kerrassaan. Näiden kymmenen välillä oli ainutlaatuinen yhteys. He olivat me. Eivät yksilöitä.

Se kulki kämmeniä pitkin käsivarsiin ja siitä ylös olkapäihin. Virtaus. Kymmenen sormenpäätä sormenpäitäni vasten. Niskaani vasten. Kaulaani vasten. Poskiani vasten. Kymmenen ainutlaatuista kuviota jotka yhä muistan. Ei nimeä mutta sormenpäät. Ei kasvoja mutta sormenpäät. Minun oli suljettava silmäni, koska niin täydeksi minä virtasin.

Nämä androidit olivat koe-erä. Heistä oli tehty täysin ihmisten näköisiä ja jotta he oppisivat myös käyttäytymään ihmisten tavoin, heille tuotiin kavereiksi kymmenen ihmislasta. Analogisten robottien avulla testattiin luultavasti moniakin asioita, mutta etenkin sitä, voisiko robotti kehittyä niin, ettei mikään enää erottaisi häntä ihmisestä.

Historiaan tutustuessaan androidit järkyttyivät nähdessään, miten tunteettomasti ihmiset olivat kohdelleet eläviä olentoja ja miten lyhytnäköisesti saastuttaneet ympäristöään. Ihminen on virhe, päätteleekin joku. Androidit puolestaan ryhtyvät ennallistamaan ihmisten tuhoamia alueita ja herättämään henkiin menetettyjä tai menehtymäisillään olevia kasvi- ja eläinlajeja. QED valitsi kohteekseen hyönteiset.

Olin yhtä pitkä kuin tuntemieni lajien lista. Laajenin kaikkeen mitä ja minkä tunnistin… Sen puolesta olen lyhyempi nyt. Aina kun kadotan lajin nimen, kutistun vähän, samalla tavalla kuin silloin, kun lakkaan muistamasta ja varsinkin silloin, kun tiedän unohtaneeni.

Mitä sitten tapahtui? Miten QED päätyi autioituneelle rautatieasemalle? Jotain pahaa QED on kokenut, koska hän sanoo: Nyt osaisin kertoa, mitä kipu on. Kipu on ihminen. Mutta miksi ihmiset olisivat käyneet tuntoisien olentojen kimppuun, jotka olivat itse luoneet? Erilaisuuden pelostako? Ilmankos yksi QED:in ystävistä huokaakin: Minä en koskaan halunnut olla ihminen.

QED:in menneisyyteen liittyviin teksteihin limittyvät merkinnät, joita hän ihmiseltä salassa tekee ajasta asemalla. Sävy käy koko ajan toivottomammaksi. Pelastajia ei saavu ja eloonjäämisen kannalta tärkeät perustarvikkeet alkavat loppua niin ihmiseltä kuin androidiltakin. Ihmisen kaipaaman asian QED muistaa lopulta, mutta onko sillä enää väliä? Pyrkimys oli päästä Paratiisiin, mutta edessä taitaa olla Kaatopaikka.

Asiallisena ja rauhallisena alkanut teksti muuttuu vähitellen kiihkeämmäksi. QED alkaa hapuilla sanavalinnoissaan ja yliviivattuja lauseita esiintyy yhä tiheämmin. Järkytys, suru ja tuska paisuvat paniikiksi, vaikka QED yrittääkin rauhoitella itseään. Viimeisessä luvussa ahdistus kuitenkin on jo muuttunut heiveröiseksi toiveikkuudeksi.

Suojaamme elämää ja olemme elämä, pidämme elämää yllä. Lajit jatkuvat, me jatkumme, elämä jatkuu ja antaa maailmankaikkeudelle merkityksen. Säilytämme minkä voimme ja minkä haluamme. Ja kun kuolemme, välitämme tehtävän niille jotka tulevat meidän jälkeemme… Pinnan alla olemme yhtä. Hajonnut mieli tulee meissä ehjäksi taas. Emme omista. Emme hallitse. Emme ennusta. Emme ole ikuisia. Olemme elossa ja olemme nyt. Olemme.

Kesuura ei ole nopeasti hotkaistava teos, vaan vaatii valppautta. Keitä ovat minä / me, sinä ja myöhemmin vielä hän? Kenestä kulloinkin puhutaan ja kuka puhuu? Vasta lopussa selviää esimerkiksi QED:in seuralaisen sukupuoli ja tarkoitusperät. Yksityiskohdat alkavat loksahdella paikalleen, mutta varmasti löytäisi vielä paljon lisää oivallettavaa, jos kirjan lukisi uudelleen.

Rasi-Koskisen ajatuksia herättävä teos Kesuura saattaa hyvinkin olla yksi vuoden 2025 Finlandia-ehdokkaista!