RÄINÄ, JENNI: Vaino

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Piia Aho

Kirjailija ja toimittaja Jenni Räinä (s. 1980) oli mukana kirjoittamassa Metsä meidän jälkeemme -teosta, joka kritisoi Suomen metsäpolitiikkaa. Teos voitti vuonna 2019 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Esikoisromaani Suo muistaa (2022)) puolestaan käsittelee ojitetun suon ennallistamista. Luonto on yhtenä osatekijänä myös Räinän historiallisessa romaanissa Vaino.

Suomessa elettiin 1700-luvun alkupuolella isonvihan aikaa. Etenkin Pohjois-Pohjanmaa kärsi venäläisten miehittäjien tuhovimmasta, sillä alueesta haluttiin autio suojavyöhyke ruotsalaisten hyökkäysten varalta. Talot poltettiin ja ihmiset tapettiin sukupuoleen ja ikään katsomatta. Vaaleatukkaiset lapset vietiin idän orjamarkkinoille.

Vaino-romaanissa saadaan kolmen eri henkilön näkökulmat vuoden 1715 tapahtumiin, mutta myös jokaisen omia muistoja elämän tärkeistä hetkistä ennen vainolaisten saapumista. Eniten tilaa saa kahdeksantoistavuotias Valpuri, jota läheiset kutsuvat Vapuksi. Minämuodossa puhuva Valpuri esittelee itsensä näin:

   Olen Valpuri Hansintytär, Etelä-Iistä, Räinänperältä, merenrannalta.

   Olen äitini tytär. Isäni lapsi. Hanneksen ja Matin isosisko.

   Olen Lempin lypsäjä. Tiitun rapsuttaja ja yhdeksännettätoista vuotta vanha.

   Olen nilkku.

   Olen sitkeä. Minulla on jaksavat kädet.

   Minulla on tarkka korva. Pystyn yhdistämään monet kertomukset suureksi virraksi, joka valuu minusta kohti seuraavia uomia.

Valpurin koti on pitkään säästynyt kasakoiden vierailulta, mutta vanhemmat ovat silti valmentaneet lapsiaan hyökkäyksen varalta. Kun venäläiset sitten saapuvat ja keskittyvät tihutöihinsä, onnistuvat Valpuri, häntä kaksi vuotta nuorempi Hannes ja kahdeksanvuotias Matti livahtamaan pakoon ja suuntaamaan pohjoiseen kohti isänsä turkismetsästyksessä käyttämää erämajaa.

Vaellus tiettömillä taipalilla ei ole helppoa. On epätietoisuus vanhempien kohtalosta. On nälkää ja sairautta, vaikka Valpuri onkin monitaitoiselta äidiltään oppinut etsimään ruokaa ja lääkettä luonnosta. Sitten sisko joutuu eroon veljistään ja kokee jotain, mikä kalvaa häntä pitkään. Onko hän syntinen vai viaton uhri?

Olen joutunut metsän sisään, enkä usko, että pääsen täältä enää koskaan pois. Luulin että täällä olisi musta taivas ja vallitsisi synkkä ulina mutta onkin vain avara valkoinen hiljaisuus, jonka keskellä leijun niin kuin en maailmassa olisikaan. Taivas ja maa ovat samanvärisiä ja lumen peittämiä ja sitä olen minäkin.

Toinen näkökulma on Suur-Iin nimismiehen Gustaf Lillbäckin. Mies suree sitä, ettei lähtenyt kolme vuotta aikaisemmin perheensä kanssa Ruotsiin heti, kun kasakkajoukkojen lähestymisestä alkoi kantautua tietoja. Viivyttelyn seurauksena hän menetti kolme poikaansa venäläisille. Tällä kertaa hän on jäänyt virka-asuntoonsa odottamaan kasakoita saadakseen tietoja lastensa kohtaloista.

Kolmas näkökulma on kirjoitettu erilaisella fontilla ja se kuuluu venäläisten ryöstämälle suomalaiselle pojalle. Hänet on kastettu pakolla ortodoksiksi ja samalla hän on saanut uuden isän kasakkaryhmän johtajasta sekä uuden nimen. Poika on oppinut puhumaan venäjää ja myös tappamaan ja ryöstelemään. Hänellä on valtaa määrätä ihmisten elämästä ja kuolemasta – hän on joku!

Poika on enemmän kuin hänen on koskaan annettu olla. Hän on mies eikä poika. Hän saa juodakseen viinaa niin paljon kuin haluaa ja kun hän sitä juo, häneen nousee puhdas ja valkoinen raivo. Se työntää häntä eteenpäin. Pojasta on tullut kurinpitäjä ja verojen kerääjä kuten oli tarkoituskin.

Miten poika voitiin aivopestä niin nopeasti ja niin täydellisesti? Oliko hän jo valmiiksi pahalle huokoinen, kuten hänen kasvattamiseensa osallistunut mies sanoo? Vai oliko hänellä niin voimakas itsesuojeluvaisto, että se sai hänet mukautumaan julmiin vaatimuksiin? Vai oliko hänkin sodan uhri? Millä mitalla tuomita hänet jälkikäteen?

Vaino-romaani perustuu tositapahtumiin ja asiakirjoista löytyvät myös eräiden keskeisten henkilöiden kohtalot. Räinä kuvaa yhtä Suomen hirvittävimmistä ajanjaksoista niin elävästi, että lukijankin on kohdattava sen kauheudet. Samalla voi herkistyä myös nykyhetken vastaaville tapahtumille.

Jos katsoisi tätä kaikkea latvojen yltä tai vielä korkeammalta, näkisi kai hävityksen samankaltaisuuden. Tulvan joka riepoo mukaansa rannan kasvillisuuden. Reviiriltään eksyneet hyönteiset, jotka tulevat tapetuiksi tai syödyiksi. Hämähäkit jotka levittävät verkkonsa ja odottavat, että saalis kadottaa elämänliekkinsä. Ajan joka kiertää kehää.

Räinän teksti on ilmaisuvoimaista ja soljuvaa ja paikallisväriä sille antavat pohjoisen murteen sanat ja puheenparret. Akvarellimaiset kuvaukset metsistä, virroista ja etenkin soista ovat ihastuttavia, mutta mielenkiintoa herättävät myös tiedot luonnonlääkinnästä ja rohtojen vaikutusta voimistavista vanhoista loitsuista. Vaino-romaani herättää ajatuksia ja sehän on hyvän kirjan merkki! 

RASI-KOSKINEN, MARISHA: Kesuura

Kustantaja: S&S 2025

Kansi: Jussi Karjalainen

Rasi-Koskinen teos Kesuura sijoittuu tulevaisuuteen, missä monet maapallon alueista ovat autioituneet ja tärkeät luonnonvarat loppumassa. Kirjan ydinteemana on tietoisuus, joten kirjan osatkin on nimetty nelikenttään sijoitettujen tietämisen tasojen mukaan. 1. Minkä tietää tietävänsä. 2. Mitä ei tiedä ja tietää ettei tiedä. 3. Mitä tietää tietämättään. 4. Mitä ei tiedä eikä tiedä ettei tiedä.

On keskikesä jossain pohjoisessa. Androidi QED on hylätyllä rautatieasemalla, minne ihmisen kuljettama auto pääsi ennen kuin siitä loppui lataus. Ihminen käyttää tilaisuutta hyväkseen ja pyytää QED:iä kirjoittamaan menneisyydestään. On ehkä jokin tietty asia, joka androidin pitäisi muistaa, mutta mitään vihjettä toiveestaan ihminen ei anna.  

QED kirjoittaa. Hän vietti turvallisen lapsuuden Metsäkoillisessa vanhempiensa kanssa, kunnes meni Kouluun ja tapasi yhdeksän kaltaistaan. He olivat analogisia robotteja ilman valmiiksi koodattua tietoa, joten heidän piti itse omaksua ja oppia muistamaan asioita vähän kerrassaan. Näiden kymmenen välillä oli ainutlaatuinen yhteys. He olivat me. Eivät yksilöitä.

Se kulki kämmeniä pitkin käsivarsiin ja siitä ylös olkapäihin. Virtaus. Kymmenen sormenpäätä sormenpäitäni vasten. Niskaani vasten. Kaulaani vasten. Poskiani vasten. Kymmenen ainutlaatuista kuviota jotka yhä muistan. Ei nimeä mutta sormenpäät. Ei kasvoja mutta sormenpäät. Minun oli suljettava silmäni, koska niin täydeksi minä virtasin.

Nämä androidit olivat koe-erä. Heistä oli tehty täysin ihmisten näköisiä ja jotta he oppisivat myös käyttäytymään ihmisten tavoin, heille tuotiin kavereiksi kymmenen ihmislasta. Analogisten robottien avulla testattiin luultavasti moniakin asioita, mutta etenkin sitä, voisiko robotti kehittyä niin, ettei mikään enää erottaisi häntä ihmisestä.

Historiaan tutustuessaan androidit järkyttyivät nähdessään, miten tunteettomasti ihmiset olivat kohdelleet eläviä olentoja ja miten lyhytnäköisesti saastuttaneet ympäristöään. Ihminen on virhe, päätteleekin joku. Androidit puolestaan ryhtyvät ennallistamaan ihmisten tuhoamia alueita ja herättämään henkiin menetettyjä tai menehtymäisillään olevia kasvi- ja eläinlajeja. QED valitsi kohteekseen hyönteiset.

Olin yhtä pitkä kuin tuntemieni lajien lista. Laajenin kaikkeen mitä ja minkä tunnistin… Sen puolesta olen lyhyempi nyt. Aina kun kadotan lajin nimen, kutistun vähän, samalla tavalla kuin silloin, kun lakkaan muistamasta ja varsinkin silloin, kun tiedän unohtaneeni.

Mitä sitten tapahtui? Miten QED päätyi autioituneelle rautatieasemalle? Jotain pahaa QED on kokenut, koska hän sanoo: Nyt osaisin kertoa, mitä kipu on. Kipu on ihminen. Mutta miksi ihmiset olisivat käyneet tuntoisien olentojen kimppuun, jotka olivat itse luoneet? Erilaisuuden pelostako? Ilmankos yksi QED:in ystävistä huokaakin: Minä en koskaan halunnut olla ihminen.

QED:in menneisyyteen liittyviin teksteihin limittyvät merkinnät, joita hän ihmiseltä salassa tekee ajasta asemalla. Sävy käy koko ajan toivottomammaksi. Pelastajia ei saavu ja eloonjäämisen kannalta tärkeät perustarvikkeet alkavat loppua niin ihmiseltä kuin androidiltakin. Ihmisen kaipaaman asian QED muistaa lopulta, mutta onko sillä enää väliä? Pyrkimys oli päästä Paratiisiin, mutta edessä taitaa olla Kaatopaikka.

Asiallisena ja rauhallisena alkanut teksti muuttuu vähitellen kiihkeämmäksi. QED alkaa hapuilla sanavalinnoissaan ja yliviivattuja lauseita esiintyy yhä tiheämmin. Järkytys, suru ja tuska paisuvat paniikiksi, vaikka QED yrittääkin rauhoitella itseään. Viimeisessä luvussa ahdistus kuitenkin on jo muuttunut heiveröiseksi toiveikkuudeksi.

Suojaamme elämää ja olemme elämä, pidämme elämää yllä. Lajit jatkuvat, me jatkumme, elämä jatkuu ja antaa maailmankaikkeudelle merkityksen. Säilytämme minkä voimme ja minkä haluamme. Ja kun kuolemme, välitämme tehtävän niille jotka tulevat meidän jälkeemme… Pinnan alla olemme yhtä. Hajonnut mieli tulee meissä ehjäksi taas. Emme omista. Emme hallitse. Emme ennusta. Emme ole ikuisia. Olemme elossa ja olemme nyt. Olemme.

Kesuura ei ole nopeasti hotkaistava teos, vaan vaatii valppautta. Keitä ovat minä / me, sinä ja myöhemmin vielä hän? Kenestä kulloinkin puhutaan ja kuka puhuu? Vasta lopussa selviää esimerkiksi QED:in seuralaisen sukupuoli ja tarkoitusperät. Yksityiskohdat alkavat loksahdella paikalleen, mutta varmasti löytäisi vielä paljon lisää oivallettavaa, jos kirjan lukisi uudelleen.

Rasi-Koskisen ajatuksia herättävä teos Kesuura saattaa hyvinkin olla yksi vuoden 2025 Finlandia-ehdokkaista!