RÄINÄ, JENNI: Vaino

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Piia Aho

Kirjailija ja toimittaja Jenni Räinä (s. 1980) oli mukana kirjoittamassa Metsä meidän jälkeemme -teosta, joka kritisoi Suomen metsäpolitiikkaa. Teos voitti vuonna 2019 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Esikoisromaani Suo muistaa (2022)) puolestaan käsittelee ojitetun suon ennallistamista. Luonto on yhtenä osatekijänä myös Räinän historiallisessa romaanissa Vaino.

Suomessa elettiin 1700-luvun alkupuolella isonvihan aikaa. Etenkin Pohjois-Pohjanmaa kärsi venäläisten miehittäjien tuhovimmasta, sillä alueesta haluttiin autio suojavyöhyke ruotsalaisten hyökkäysten varalta. Talot poltettiin ja ihmiset tapettiin sukupuoleen ja ikään katsomatta. Vaaleatukkaiset lapset vietiin idän orjamarkkinoille.

Vaino-romaanissa saadaan kolmen eri henkilön näkökulmat vuoden 1715 tapahtumiin, mutta myös jokaisen omia muistoja elämän tärkeistä hetkistä ennen vainolaisten saapumista. Eniten tilaa saa kahdeksantoistavuotias Valpuri, jota läheiset kutsuvat Vapuksi. Minämuodossa puhuva Valpuri esittelee itsensä näin:

   Olen Valpuri Hansintytär, Etelä-Iistä, Räinänperältä, merenrannalta.

   Olen äitini tytär. Isäni lapsi. Hanneksen ja Matin isosisko.

   Olen Lempin lypsäjä. Tiitun rapsuttaja ja yhdeksännettätoista vuotta vanha.

   Olen nilkku.

   Olen sitkeä. Minulla on jaksavat kädet.

   Minulla on tarkka korva. Pystyn yhdistämään monet kertomukset suureksi virraksi, joka valuu minusta kohti seuraavia uomia.

Valpurin koti on pitkään säästynyt kasakoiden vierailulta, mutta vanhemmat ovat silti valmentaneet lapsiaan hyökkäyksen varalta. Kun venäläiset sitten saapuvat ja keskittyvät tihutöihinsä, onnistuvat Valpuri, häntä kaksi vuotta nuorempi Hannes ja kahdeksanvuotias Matti livahtamaan pakoon ja suuntaamaan pohjoiseen kohti isänsä turkismetsästyksessä käyttämää erämajaa.

Vaellus tiettömillä taipalilla ei ole helppoa. On epätietoisuus vanhempien kohtalosta. On nälkää ja sairautta, vaikka Valpuri onkin monitaitoiselta äidiltään oppinut etsimään ruokaa ja lääkettä luonnosta. Sitten sisko joutuu eroon veljistään ja kokee jotain, mikä kalvaa häntä pitkään. Onko hän syntinen vai viaton uhri?

Olen joutunut metsän sisään, enkä usko, että pääsen täältä enää koskaan pois. Luulin että täällä olisi musta taivas ja vallitsisi synkkä ulina mutta onkin vain avara valkoinen hiljaisuus, jonka keskellä leijun niin kuin en maailmassa olisikaan. Taivas ja maa ovat samanvärisiä ja lumen peittämiä ja sitä olen minäkin.

Toinen näkökulma on Suur-Iin nimismiehen Gustaf Lillbäckin. Mies suree sitä, ettei lähtenyt kolme vuotta aikaisemmin perheensä kanssa Ruotsiin heti, kun kasakkajoukkojen lähestymisestä alkoi kantautua tietoja. Viivyttelyn seurauksena hän menetti kolme poikaansa venäläisille. Tällä kertaa hän on jäänyt virka-asuntoonsa odottamaan kasakoita saadakseen tietoja lastensa kohtaloista.

Kolmas näkökulma on kirjoitettu erilaisella fontilla ja se kuuluu venäläisten ryöstämälle suomalaiselle pojalle. Hänet on kastettu pakolla ortodoksiksi ja samalla hän on saanut uuden isän kasakkaryhmän johtajasta sekä uuden nimen. Poika on oppinut puhumaan venäjää ja myös tappamaan ja ryöstelemään. Hänellä on valtaa määrätä ihmisten elämästä ja kuolemasta – hän on joku!

Poika on enemmän kuin hänen on koskaan annettu olla. Hän on mies eikä poika. Hän saa juodakseen viinaa niin paljon kuin haluaa ja kun hän sitä juo, häneen nousee puhdas ja valkoinen raivo. Se työntää häntä eteenpäin. Pojasta on tullut kurinpitäjä ja verojen kerääjä kuten oli tarkoituskin.

Miten poika voitiin aivopestä niin nopeasti ja niin täydellisesti? Oliko hän jo valmiiksi pahalle huokoinen, kuten hänen kasvattamiseensa osallistunut mies sanoo? Vai oliko hänellä niin voimakas itsesuojeluvaisto, että se sai hänet mukautumaan julmiin vaatimuksiin? Vai oliko hänkin sodan uhri? Millä mitalla tuomita hänet jälkikäteen?

Vaino-romaani perustuu tositapahtumiin ja asiakirjoista löytyvät myös eräiden keskeisten henkilöiden kohtalot. Räinä kuvaa yhtä Suomen hirvittävimmistä ajanjaksoista niin elävästi, että lukijankin on kohdattava sen kauheudet. Samalla voi herkistyä myös nykyhetken vastaaville tapahtumille.

Jos katsoisi tätä kaikkea latvojen yltä tai vielä korkeammalta, näkisi kai hävityksen samankaltaisuuden. Tulvan joka riepoo mukaansa rannan kasvillisuuden. Reviiriltään eksyneet hyönteiset, jotka tulevat tapetuiksi tai syödyiksi. Hämähäkit jotka levittävät verkkonsa ja odottavat, että saalis kadottaa elämänliekkinsä. Ajan joka kiertää kehää.

Räinän teksti on ilmaisuvoimaista ja soljuvaa ja paikallisväriä sille antavat pohjoisen murteen sanat ja puheenparret. Akvarellimaiset kuvaukset metsistä, virroista ja etenkin soista ovat ihastuttavia, mutta mielenkiintoa herättävät myös tiedot luonnonlääkinnästä ja rohtojen vaikutusta voimistavista vanhoista loitsuista. Vaino-romaani herättää ajatuksia ja sehän on hyvän kirjan merkki!