Kustantaja: Like 2025
Kansi: Piia Aho
Sara Al Husaini (s.1992) tuli tunnetuksi
omaelämäkerrallisella esikoisteoksellaan Huono tyttö (2023). Hänen
toinen teoksensa Kenelle maa kuuluu sisältää kolme kertomusta, joista
kussakin pohditaan jonkun irakilaistaustaisen ihmisen välityksellä, mitä
merkitsee kotimaa, kodittomuus ja kotoutuminen. Romaani voitti Helsingin
yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijoiden jakaman vuoden 2025 Toisinkoinen-palkinnon.
Ensimmäisessä tarinassa pääosassa on bagdadilainen Zainab. Hänestä
opiskelu yläkoulussa tuttujen tyttöjen kanssa on tosi kivaa. Hänellä on hyvä
koti, hellä ja ymmärtäväinen isä ja hurskaudessaan lempeä äiti. Hänellä on herkkä
ja antelias ystävä Yusuf. Sitten yhtäkkiä taivaalta sataa amerikkalaisten raketteja
tuhoten taloja ja puutarhoja ja tappaen ihmisiä.
Taivas valaisee jälleen isän ja äidin kasvot, kuuluu
jysäys ja savu peittää kaiken alleen. Yskimme samaan tahtiin, äiti kohottaa
kaavun kasvoilleen ja isä laskee kämmenensä silmieni yllä suojellakseen niitä
hiekanjyviltä. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen isä irrottaa otteensa, ja
raotan silmiäni varovasti.
Naapurit auttavat toisiaan ja esimerkiksi Zainabin äiti valmistaa
ruokaa kodittomille. Raketti-iskuja on epämääräisin välein, joten ihmiset joutuvat
elämään jatkuvassa pelossa, taivaalle tähyillen. Jotkut irakilaiset ottivat
amerikkalaiset vastaan vapauttajina, mutta näiden epäkunnioittava käytös jopa
hautajaissaattueita kohtaan kouraisee kaikkia.
Zainabin on vastentahtoisesti lopetettava koulunkäynti ja verhouduttava
kadulla liikkuessaan päästä varpaisiin, sillä amerikkalaisille sotilaille
nuoret naiset ovat riistaa, joita siepata ja raiskata joutumatta siitä
vastuuseen. Amerikkalaisilla on valta, irakilaisilla nöyryytys ja suru.
Suurilta menetyksiltä ei säästy Zainabkaan.
Toinen tarina sijoittuu Helsinkiin. Siinä näkökulma on Mustafan,
joka onnistui irakilaiskylässä pakenemaan kotiinsa tunkeutuvia sotilaita, mutta
menetti koko perheensä. Syyllisyydentunnettaan mies lievittää lähettämällä osan
siivoojan palkastaan sukulaisille Irakiin. Terapeutti ja terapiaryhmä eivät ole
onnistuneet auttamaan häntä tunteiden käsittelyssä.
Mustafa on alkanut haaveilla tytöstä, joka tulisi samasta
kulttuurista ja joka puhuisi samalla kielellä ja surisi samoja suruja. Ehtoja
kuitenkin on: tyttö ei saa olla liian uskonnollinen ja hänen pitää tulla
Mustafan luo Suomeen. Irakiin mies ei aio enää koskaan palata. Yrittääkö hän jättää
menneet taakseen liian hanakasti?
Toki Mustafa tietää, että hänestä tehdään oletuksia pelkän
ulkonäön perusteella: työtön, verorahoilla eläjä, varas, kiihkouskovainen,
väkivaltainen, kielitaidoton. Suomi on kuitenkin antanut hänelle kaiken
tarpeellisen ja vastineeksi Mustafa kyllä taistelisi sen puolesta, jos syttyisi
sota. Muiden maahanmuuttajien tyytymättömyys harmittaa häntä – Irakiahan heidän
kuuluisi kritisoida!
… kuinka paljon Hishamia kiinnostaa rasismi, kun hän
matkustaa Irakiin ja pääsee taas astumaan itse valtaväestön kenkiin?
Kiinnostavatko häntä turvapaikanhakijoiden oikeudet silloin? Kuinka hän
kohtelee iranilaisia turisteja Kerbelassa? Tuskin hän ajattelisi heitä, eikä
hän taatusti näkisi vihaa omissa silmissään, ehkä se juuri onkin
raivostuttavinta, miten kevyesti voidaan vaatia toisilta, ja miten nopeasti
vältellä ja keksiä syitä omalle toiminnalle tai toimimattomuudelle.
Malmö on tapahtumapaikkana kolmannessa kertomuksessa. Päähenkilönä
on ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva Leyla, jonka vanhemmat lähtivät
Irakista heti tytön syntymän jälkeen etsiäkseen tälle turvallisemman
kasvuympäristön. Missään vaiheessa vanhemmat eivät ole lakanneet kaipaamasta
takaisin synnyinmaahansa eivätkä kantamasta huolta sinne jääneistä omaisistaan.
Leylan oma identiteetti on vielä hakusessa. Hän on aina
puhunut ruotsia, käynyt koulunsa Ruotsissa ja tutustunut maan kulttuuriin. Toisaalta
hänessä on ruotsalaisten huolettomasta itsevarmuudesta eroavia piirteitä,
eräänlaista raskasmielisyyttä. Sotauutisoinnissa Leylaa koskettavat etenkin
Irakin lasten kohtalot. Ne tuntuvat läheisiltä.
Ehkä kukaan täällä ei osaa kertoa minulle, mitä ja kuka
minä olen, kun en kerta osaa tehdä sitä itsekään. Sen minä kuitenkin tiedän,
että joskus minussa asustaa molemmat, Ruotsalainen ja Irakilainen…
Kenelle maa kuuluu -romaani kertoo niistä moninaisista
syistä, jotka johtavat pakolaisuuteen, ja niistä väkivallan kaiuista, jotka
seuraavat pakolaista uuteenkin kotimaahan. Miten paljon ihminen joutuukaan
uhraamaan ja jättämään taakseen voidakseen elää! Miten paljon vaatiikaan
sopeutuminen uuteen!
Kirjan kieli on kaunista, hengittävää ja monipuolista ja
tukee kerrontaa, joka vie lukijan osuvin yksityiskohdin kuvattuihin paikkoihin
ja tilanteisiin. Kirjan henkilöt tulevat läheisiksi arkisissa askareissaan, ja
samalla lukija tutustuu hartaudella valmistettuihin ruokalajeihin, perinteisiin
tapoihin ja opettavaisiin tarinoihin.
Kenelle maa sitten kuuluu? Sara Al Husaini päätyy lopulta
siihen, ettei maa oikeasti kuulu kansoille eikä valtioille. Me ihmiset olemme
maan päällä vain hetkellisiä vierailijoita, joiden oleskelulupa saattaa päättyä
minä hetkenä hyvänsä. Me olemme maahan syntyneitä maahanmuuttajia sielläkin,
missä maa kantaa jonkun tietyn kansan nimeä.
Ehkä maa ei kuulu kenellekään muulle kuin maalle
itselleen. Maa pysyy rauhassa paikoillaan odottamassa, silloinkin kun sen
herruudesta käydään sotaa. Ei se pelkää meitä muukalaisia, miksi ihmeessä se
niin tekisi? Ei se pelkää meitä Irakissakaan, paikassa jota pidetään meidän
omana…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti