RATINEN, SUVI: Pakolainen

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Piia Aho

Viipurissa vuonna 1878 syntynyt Aino oli runoilija, suomentaja ja fennomaani Julius Krohnin tytär. Vuonna 1900 hän meni lyhyen tuttavuuden jälkeen naimisiin itseään kymmenen vuotta vanhemman virolaisen diplomaatin Oskar Kallaksen kanssa ja menetti samalla Suomen kansalaisuuden. Lanko oli kyllä varoittanut: älä mene ulkomaalaisen kanssa naimisiin… jos menet, ei sinusta voi tulla suomalaista kirjailijaa.

Virosta Aino kuitenkin löysi uuden innoituksen kirjalliseen tuotantoonsa. Vaimon ja äidin roolit sen sijaan eivät Ainolle sopineet. Hän synnytti viisi lasta, joista yksi kuoli vain kolmen päivän iässä. Rakastumaan altis Aino uskoi löytäneensä sielunkumppaninsa Eino Leinosta ja Oskarin järkytykseksi suunnitteli hetken avioeroakin ajattelematta juurikaan lapsiaan.

Viron itsenäistyttyä Oskar oli kaksitoista vuotta suurlähettiläänä Lontoossa ja Aino pääsi suuren maailman makuun, vaikka rakkain paikka hänelle olikin Kassarin saari Hiidenmaalla. Viron itsenäisyys päättyi 1940 neuvostomiehitykseen. Se tuotti Kallaksen perheelle surua: Sulev-poika teki itsemurhan NKVD:n kuulustelujen jälkeen ja tytär Laine kuoli puna-armeijalaisen harhaluodista.

Pakolainen-teos kuvaa kronologisesti  - joskin muistojen värittämänä - Aino Kallaksen viimeisiä elinvuosia. Vuonna 1944 saksalaismiehitys on ohi ja puna-armeija vyöryy jälleen Viroon. Tuhansien muiden virolaisten tavoin myös Aino ja Oskar pakenevat maasta. Ensin he tulevat Suomeen, mistä jatkavat oman turvallisuutensa vuoksi Ruotsiin, joka on avannut ovensa pakolaisille.

Murhetta riittää. Henkisesti ja fyysisesti hauras Oskar kuolee Tukholmassa vuonna 1946. Ruotsiin lapsiensa kanssa saapunut Virve-tytär huolehtii Ainosta, mutta pelkää Viroon jääneen puolisonsa puolesta. Rahat ovat vähissä. Lisäksi ruotsalaisten myötätunto pakolaisia kohtaan on lopahtanut, kun nämä eivät rauhan tultuakaan palaa synnyinmaahansa eli Viron neuvostotasavaltaan.

   Hän tuntee, miten raivo ja kipu nousevat, ymmärtämättömyys pakolaisten asemaa kohtaan sattuu taas kuin tuttu huitaisu puukolla,

   vaikka ei ole hänen syytään, että Diakonissalaitos antaa heille pakolaisille alennusta, heitä on täällä muitakin kuin hän, josta oman maan asukkaat juoruilevat, hän tietää sen kyllä, ja tietää että herättää ihmisissä ärtymystä, koska ei osaa olla tarpeeksi nöyrä ja kiitollinen ja pidättyväinen…

Taloudellinen tilanne saa Ainon pyörtämään päätöksensä, jonka mukaan hänen vuosina 1897–1931 kirjoittamiaan päiväkirjoja saisi julkaista vasta kuoleman jälkeen. Kustantaja uskoo kirjojen menestykseen, sillä intiimit tekstit tyydyttävät varmasti lukijoiden sensaationnälkää. Valvontakomission pelossa Ainon on kuitenkin poistettava tekstistä Viroon liittyviä merkintöjä, aivan kuin koko kansaa ei olisi koskaan ollutkaan.

Tilanne on ahdistava. Suomessa Aino on Viron kansalaisena todellisessa vaarassa joutua luovutetuksi venäläisille ja karkotetuksi Siperiaan, sillä Suomi on aiemmin jo luovuttanut Neuvostoliittoon joukon inkeriläisiä ja virolaisia. Toisaalta Virossa ei voida julkaista Aino Kallaksen teoksia, koska häntä pidetään suomalaisena.

Heikon kuntonsa vuoksi Aino on muiden avun varassa, mutta toivomiaan helpotuksia – esimerkiksi matalampaa sänkyä – hän joutuu suorastaan tivaamaan. Oma avuttomuus kaihertaa, mutta myös kodittomuuden tunne. Mitä on tapahtunut Viron kodille ja sinne jääneille rakkaille tavaroille? Milloin Aino voi palata Suomeen? Pääseekö hän synnyinmaahansa edes kuolemaan?

   Hän ajattelee, ettei tule koskaan kotiutumaan Tukholmaan,

   ei tyytymään toisen luokan kansalaisuuteen, ei pakolaisuuden pakostakin synnyttämään alemmuuden tuntoon, ei vapaaehtoisesti sulautumaan itselle elimellisesti vieraaseen mentaliteettiin,

   Tukholma ei ole merkinnyt hänelle koskaan mitään muuta kuin hätäsatamaa.

Stalinin kuolema vuonna 1953 poistaa pahimman pelon. Ainokin on nyt tervetullut takaisin Suomen kansalaiseksi sekä oikeutettu ottamaan vastaan Jenny ja Antti Wihurin rahaston myöntämän miljoonan markan elämäntyöpalkinnon. Taloudellisia huolia Ainolla ei enää ole, mutta lisää surua kyllä: Virve-tytär kuolee syöpään.

Aino Kallas kuoli vuonna 1956. Hänen asemansa niin Suomen kuin Vironkin kirjallisuudenhistoriassa on vakaa, mutta mitä hänen henkilökohtaisesta elämästään nykyisin muistetaan? Ratisen kirja avaa siihen aivan uuden näkymän ja herkistää ajattelemaan myös tämän hetken pakolaisten tilannetta.

Ratinen on kehittänyt Pakolainen-teokseen erikoisen tyylin: hän rytmittää pitkiä ja monipolvisia lauseita sisennyksin. Yllättävää on sekin, että näkökulma on kyllä koko ajan Ainon, mutta minämuodon sijasta teksti onkin hän-muodossa. Tällä lailla lukijan ja Ainon välille syntyy pieni - ja helpottava - etäisyys. Tunteet kyllä koskettavat, mutta eivät muserra.

Suvi Ratisen biofiktiivinen teos Pakolainen tarjoaa sekä asiantuntevan katsauksen Aino Kallaksen elämään ja tuotantoon että tunteita koskettavan tarinan. Kannattaa lukea!