Kustantaja: Tammi 2026
Alkuteos: Limpia (2022)
Suomennos: Emmi Ketonen
Kansi: Tuomo Parikka
En tiedä, nauhoitatteko tämän vai teettekö
muistiinpanoja, saati onko siellä toisella puolella ketään, mutta jos kuulette
minua, jos tosiaankin olette siellä, ehdottaisin vaihtokauppaa: minä kerron
teille tarinan, ja kun pääsen loppuun ja viimein vaikenen, te päästätte minut
ulos täältä.
Nelikymppinen Estela García istuu lukkojen takana jonkinlaisessa kuulusteluhuoneessa ja kertoo elämästään henkilöille, joiden uskoo
kuuntelevan lasin toisella puolella. Missään vaiheessa kukaan ei vastaa
Estelan kysymyksiin eikä kommentoi hänen puheitaan, mutta hän jatkaa silti sinne tänne haarautuvaa tarinaansa.
Estela kasvoi yksinhuoltajaäitinsä kanssa saarella Chilen eteläosassa. Aikuistuttuaan Estella työskenteli useissa matalapalkkaisissa työpaikoissa,
kunnes kolmekymmentäkolmevuotiaana päätti lähteä parempien ansioiden perässä
Santiagoon. Äidin varoituksia hän ei uskonut, vaan pestautui varakkaaseen perheeseen kotiapulaiseksi.
Äiti oli varoittanut, ettei minun pitäisi poistua
saarelta, että jäisin mieluummin maalle, etelän köyhyys oli parempaa, että
kerran kun aloitti, oli vaikeaa, lähes mahdotonta, lakata työskentelemästä
palvelustyttönä. Se on ansa, hän sanoi… Ja jos sitenkin menet, älä kiinny
kehenkään. Ei pidä rakastaa niitä, jotka käskevät.
Estelan isäntäperheessä sekä herra että rouva ovat kunnianhimoisia uraihmisiä. Kotiapulainen hoitaa kaikki taloustyöt ja aikanaan myös perheeseen syntyvän pienen Julia-tytön. Estela on niin edustuskelpoinen, että hänet kutsutaan mukaan joihinkin perhejuhliin, mutta muuten hänelle ei juuri puhuta välttämättömien ohjeiden tai pyyntöjen lisäksi.
Näin kuluu seitsemän vuotta toistuvien rutiinien parissa. Julia
osoittautuu huippuälykkääksi, mutta muuttuu aina vain hallitsemattomammaksi.
Poissaolevat ja tunnekylmät vanhemmat eivät ymmärrä lapsensa oireilua:
syömishäiriötä, itsensä vahingoittamista ja ystävyyssuhteiden puuttumista.
Estelalta eli nanalta tyttö sentään saa haluamaansa huomiota, vaikka joskus
ikävin keinoin.
Tosiasiassa Estela itsekin kärsii läheisyyden- ja rakkaudenkaipuusta. Hän haluaisi palata etelään, mutta äidin sairastuminen merkitsee
lisääntynyttä rahantarvetta eikä Estela voi irtisanoutua työpaikastaan.
Tunteensa Estela kohdistaa Julian lisäksi salassa ruokkimaansa kulkukoiraan.
Tuntuu kuin hänen sisimpänsä olisi vähitellen hajoamassa ja sanatkin
katoamassa.
Yksinkertaisimmatkin ajatukset hajosivat, arkiset toimet
katosivat: miten niellä tukehtumatta, miten puhaltaa ilma ulos keuhkoista,
miten kutsua toista sydämenlyöntiä. Kun niin käy, on kovin vaikeaa ymmärtää
todellisuutta. Ei ole sanoja – pysyttekö kärryillä? Eikä ilman sanoja ole
järjestystä, ei nykyhetkeä eikä menneisyyttä.
Pienet tapahtumat alkavat johdattaa tarinaa kohti tragediaa.
Pihan suuri viikunapuu kuolee, mikä uskomuksen mukaan ennustaa kolmea kuolemaa. Jopa rotilla ja kärpäsellä on osansa tulevissa tapahtumissa. Kaiken tämän Estela kertoo, mutta onko
lasin takana ollut koko aikana ketään kuuntelemassa häntä? Onko Estela edes otettu kiinni Julian kuoleman vuoksi?
Chileläisen Alia Trabucco Zeránin (1983) romaani Puhdas koukuttaa lukijan heti kättelyssä mainitsemalla kuolleen tytön - on saatava tietää, kuka hän oli ja mitä hänelle tapahtui. Trillerin sijasta teos on kuitenkin ennen kaikkea kertomus yhteiskunnassa vallitsevista luokkaeroista, joita kuvataan Estelan ja hänen isäntäperheensä kautta. Alistajille valta on niin itsestään selvää, etteivät he edes ymmärrä olevansa alistajia. Alistetulle taas kapinointi olosuhteiden vuoksi on mahdotonta.
Puhdas-romaani on rakenteeltaan taidokas ja sisällöltään vakuuttava teos, jossa pieniltä tuntuvilla yksityiskohdilla on merkitystä. Monesti niihin tuntuu sisältyvän myös symboliikkaa - on konkreettinen ja näkyvä puoli, mutta myös jotain pinnan alla tapahtuvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti