Kustantaja: WSOY 2026
Alkuteos: El niño (2024)
Suomennos: Sari Selander
Kansi: Ville Laihonen
Fernando Aramburu (s. 1959) syntyi Baskimaassa, mutta on jo
pitkään asunut Saksassa. Kansainväliseen tietoisuuteen hän nousi vuonna 2016
teoksellaan Äidinmaa (WSOY 2020). Pienoisromaani Poika kertoo
todellisesta tapahtumasta, alakoulun tuhoisasta kaasuräjähdyksestä Espanjan
Ortuellassa torstaina lokakuun 23. päivänä vuonna1980. Onnettomuudessa menetti
henkensä viisikymmentä viisi- tai kuusivuotiasta lasta sekä kolme aikuista.
Jos tarina olisi fiktiota, kirjoittajani kuumeisen mielen
synnyttämää sepitettä – vaikka mukana ehkä olisikin omakohtaista aineistoa –
voisin palvella sitä ilman pienempiäkään tunnontuskia. Asia on kuitenkin niin,
että joudun jatkuvasti antamaan tilaa lausunnoille, joihin sisältyy erittäin
vahva tunnelataus, koska suurin osa tästä välitettäväkseni sälytetystä
tarinasta pohjautuu tositapahtumiin, minkä vuoksi on aina olemassa riski sortua
ylisentimentaalisuuteen tai tärkeilevään osoittelevuuteen.
Onnettomuudesta ja sen vaikutuksista yhteisön elämään
kerrotaan erään perheen ja sen jäsenten välityksellä. Perheeseen kuuluvat
kahdeksankymmentävuotias Nicasio-ukki sekä hänen kolmekymppinen tyttärensä
Mariaje ja tämän puoliso José Miguel. Räjähdyksessä kuollut kuusivuotias
Nuca-poika oli Mariajen ja José Miguelin ainoa lapsi.
Pamahdus saa kyläläiset valpastumaan jo ennen
hälytysajoneuvojen saapumista. Räjähtikö kivilouhimossa? Tekikö baskijärjestö
ETA pommi-iskun? Levottomuus kasvaa hitaasti, kunnes selviää, että koulu on
räjähtänyt. Paikalle rientäneiden edessä on kauhistuttava näkymä: isoja
betonimöhkäleitä lojuu raunioiden keskellä ja siellä täällä on lasten verisiä
ja kolhiintuneita ruumiita.
Välittömästi silmieni edessä avautui kaikki tuho ja
hävitys. Näin ihmisiä raunioiden keskellä lapioimassa rakennusjätettä
käsillään… Koulurakennuksessa ei ollut enää ulkoseiniä. Lattia oli romahtanut.
Rojun seassa lojui muutama vääntynyt tuoli ja pulpetti.
Mariaje ja José Miguel ovat murheen lamaannuttamia, mutta
Nicasio tuntuu olevan vailla huolen häivää. Seuraavana aamuna hän saapuu
entiseen tapaansa lämmin patonki mukanaan Mariajen kotiin saattaakseen
tyttärenpoikansa kouluun. Hän pitää pojan pientä kättä kädessään ja käy
keskustelua tämän kanssa. Neuvoo, mitä tehdä, kun koululla räjähtää.
Vanhojen tuttujen osanottavaan asenteeseen ja
avuntarjouksiin Nicasio ei suhtaudu ollenkaan suopeasti, vaan vastaa niihin
äyskimällä. Hänellä on tapana vierailla hautausmaalla vähintäänkin torstaisin,
mutta nyt hän alkaa ajoittaa vierailunsa aamu- tai iltahämärään, koska paikalla
ei ole silloin juurikaan muita. Ei ketään kuuntelemassa, kun ukki kuiskailee
tyttärenpojalleen.
Kun käytännönläheinen Mariaje haluaa tyhjentää Nucan
huoneen, kuljetuttaa Nicasio kaikki tavarat omaan kotiinsa ja rakentaa niistä muistohuoneen.
Tokihan Nuca haluaa olla siellä mieluummin kuin hautalokerossa ja Nicasio
puolestaan voi olla tyttärenpoikansa luona kotoa poistumatta, säällä kuin
säällä.
Koko kylä suree. Joistakin perheistä on kuollut useampikin
lapsi, mutta sureminen tapahtuu hiljaisuudessa suljettujen ovien takana.
Nicasion käytös on eriskummallista, mutta lopulta hänet jätetään rauhaan ja
irvailuun taipuvaiset nuoretkin hiljennetään. Ihmiset uskovat, että Nicasion
mielenterveys on järkkynyt lapsenlapsen menetyksen jälkeen, mutta Mariaje näkee
asian toisin.
Joka tapauksessa Mariaje on kahdesta asiasta varma:
siitä, ettei hänen isänsä järki ole sumentunut, ja siitä, että isän lohtuna on,
että hän kieltää tietoisesti pojan kuoleman nimenomaan tästä syystä, järjissä
pysyäkseen, mikä on Mariajelle täysin ok.
Mariajen ja José Miguelin avioliitto ei ole ainakaan vaimon
puolelta ollut koskaan suuri rakkaustarina. Mies on aivan mahtava isä ja
puolisonakin kiltti, mutta Mariajen mielestä myös tylsä vätys. Kun José Miguel
alkaa ehdotella toisen lapsen yrittämistä, riittää Mariajella syitä uuden
raskauden lykkäämiseen. Mikä lienee todellinen syy?
Kahden vuoden kuluttua räjähdyksestä Mariajen tilanne muuttuu
ratkaisevasti. Hän jää leskeksi (kuten jo kirjan alussa on mainittu) ja
todennäköisesti pian orvoksikin eikä joudu enää kannattelemaan ketään. Uusi
alku on Mariajella jo valmiiksi suunniteltu, mutta lähteekö hän sittenkään
sille tielle? Loppu jää kutkuttavasti auki.
Aramburu kuvaa koskettavasti sitä, miten eri tavoin ihmiset
käsittelevät menetyksiään. Tapahtumia ja tunnelmia kuvataan kolmannessa
persoonassa, mutta Mariaje saa välillä puhua minämuodossa. Hän on se henkilö,
jonka haastatteluun kirjailija on paljolti perustanut romaaninsa ja jonka
pyynnöstä Nicasiota ja José Miguelia on kuvattu myönteiseen sävyyn.
Yllättävästi romaani itsekin on eräänlainen henkilö, joka
kommentoi itseään ja erityisesti kirjoittajansa onnistumisia ja
epäonnistumisia. Nämä kommentit on kirjoitettu kursiivilla ja sisältävät paljon
tietoa, jotka kertoja jostain syystä on jättänyt huomioimatta. Kirjan toive on
nöyrä: haluan ainoastaan olla merkityksellinen jollekulle, jättää
jonkinlaisen jäljen, edes pienen raapaisun tämän tai tuon henkilön
tietoisuuteen.
