PETTERSON, PER: Kirottu ajan katoava virta

Norjalaisen Per Pettersonin romaani Kirottu ajan katoava virta voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2009. Kirjan hieman mutkikas nimi perustuu puhemies Maon runoon:

Häipyvä uni, silti läheinen vielä –

kirottu ajan katoava virta!

Kotiseutuni kolmenkymmenen kahden vuoden takaa!

Runon haikeankatkera tunnelma toistuu Pettersonin teoksessa. Perheen äiti tietää kuolevansa pian syöpään ja lähtee viimeisen kerran matkalle Tanskaan, elämänsä tärkeille tapahtumapaikoille. Äitiinsä syvästi kiintynyt poika seuraa pian perässä, mutta mitkä ovat hänen motiivinsa? Odottaako hän lohdutusta ja tukea omiin ongelmiinsa? Pojan mieleen tulvii muistoja, jotka lukijan kannalta jäävät usein ärsyttävän epämääräisiksi ja katkelmallisiksi. Se tulee selväksi, että poika on koko ikänsä yrittänyt kaikin mahdollisin keinoin saavuttaa äitinsä huomion ja hyväksynnän, mutta turhautunut pahasti yrityksessään. Äiti suhtautuu lapseensa hämmästyttävän koleasti ja vähätellen, vaikka on antanut ymmärtää, että kolmesta pojasta ainoastaan tämä Arvid on ollut suunniteltu ja toivottu. Kenties äitiä ärsyttää jälkeläisensä saamattomuus ja epäitsenäisyys? Äiti tuntee poikansa liian hyvin, mutta poika ei tunne äitiään ollenkaan. Miksi muuten poika uskoisi äitinsä ilahtuvan siitä, että hän opiskelun sijasta meneekin kirjapainoon töihin? Yksi syy äidin ynseyteen saattaa piillä hänen taustassaan, vaikka kirjailija jättää siitä paljon arvailujen ja mielikuvien varaan. Äiti on todennäköisesti kouluja käynyt tanskalainen nainen, joka (raiskauksen seurauksena?) on synnyttänyt salassa esikoisensa ja joutunut sitten naimisiin Norjaan työläisperheeseen. Hänen elämänsä on auttamatta ajautunut täysin väärään suuntaan – kirottu ajan virta!

Tyyliltään Pettersonin romaani on ilmava ja kaunis. Se kiehtoo ehkä juuri siksi, että jättää niin paljon lukijan itsensä pohdittavaksi ja pääteltäväksi. Huumoria ei ole unohdettu, etenkin Arvidin kohellukset ovat melkoista tilannekomiikkaa.