Ranskalainen Delphine de Vigan (s. 1966) saavutti suursuosion neljännellä romaanillaan No ja minä. Teos voitti vuonna 2009 Ranskan kirjakauppiaiden jakaman palkinnon ja oli ehdokkaana arvostettuun Goncourt-palkintoon. Kirja sopii helppolukuisuutensa ansiosta nuorille, mutta kiinnostaa yhteiskunnallisen sanomansa ansiosta myös aikuisia.
Kirjan kertoja eli ”minä” on 13-vuotias Lou. Huikean älykkyysosamäärän omaava tyttö laatii lähes pakkomielteisesti itselleen erilaisia listoja ja älyllisiä tehtäviä, koska saa siitä turvallisen olon. Hän on hypännyt kahden luokan yli ja on siis luokkatovereitaan paljon nuorempi, pelokas ja puhumaton hiiviskelijä. Ainoastaan kaikkien tyttöjen ihailema komea häirikkö Lucas kiinnittää Louhun huomiota ja osoittaa yllättävää myötätuntoa ja arvostusta. Loun hiljainen yksinäisyys jatkuu kotioloissa. Vanhemmat eivät tunnu pääsevän yli nuoremman tyttären kätkytkuolemasta, vaan äiti vajoaa yhä syvemmälle apatiaan ja isä pakenee töihinsä.
Kaikki muuttuu, kun Lou tutustuu rautatieasemalla tupakkaa kerjäävään Nohon. Äitinsä hyljeksimä No on asunut suuren osan elämästään laitoksissa, mutta 18 vuotta täytettyään joutunut kadulle, koko elämä mahdutettuna yhteen matkalaukkuun. Kun Lou perehtyy syvällisemmin asunnottomien ongelmaan, hän järkyttyy toisaalta kodittomien ihmisten määrästä ja toisaalta siitä, miten vähän tilanteen parantamiseksi tehdään.
Me osaamme lähettää yliäänikoneita ja ohjuksia avaruuteen, tunnistaa rikollisen hiuksen tai pikkuriikkisen ihohiukkasen avulla, kehittää tomaatin, joka säilyy kolme viikkoa sileänä jääkaapissa, ladata mikroskooppisen pieneen siruun miljardeja tiedostoja. Osaamme antaa ihmisten kuolla kadulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti