TARTT, DONNA: Tikli

Kustantaja: WSOY 2014

Alkuteos: The Goldfinch

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Yhdysvaltalaisen Donna Tarttin (s. 1963) vuonna 1992 ilmestynyt huikea esikoisromaani, murhamysteeri Jumalat juhlivat öisin, oli maailmanlaajuinen bestseller ja herätti valtavia odotuksia tulevaisuuden suhteen. Seuraavaa teosta saatiin odottaa kymmenen vuotta, mutta jaaritteleva ja sekava Pieni ystävä ei lunastanut lupauksia. Vuonna 2013 englanniksi ilmestynyt Tikli sen sijaan on taattua laatua ja saanut jo tunnustusta, sillä se palkittiin Pulitzerilla keväällä 2014.

Tikli on kuin tiiliskivi (895 sivua), mutta raskas vain käsille. Verkkaisuus ei ehkä sovi kaikille, mutta Tartt luo omalaatuista tunnelmaa sen avulla. Hän kuvaa innostuneesti vanhojen huonekalujen kunnostusta vaihe vaiheelta niin, että lukijakin tuntee lakan tuoksun. Samalla on tilaisuus pohtia aidon esineen ja väärennöksen välistä rajaviivaa: onko aidoista osista koottu esine jäljennös vai väärennös? Yhtä tarkasti Tartt selostaa alkoholin ja päihteiden aiheuttamia tuntemuksia humalan nousuvaiheessa ja jälkeenpäin. Oksettava olo tulee melkein lukijallekin.

Kirjan ensimmäinen luku herättää uteliaisuuden: miksi kertoja on poliisia paossa Amsterdamissa? Seuraavaksi siirrytään neljätoista vuotta taaksepäin hetkeen, joka muutti Theon koko elämän eli pommiräjähdykseen Metropolitan-taidemuseossa, jossa 13-vuotias Theo oli äitinsä kanssa tutustumassa flaamilaisen taiteen näyttelyyn. Äiti kuoli, mutta tuntemattoman tytön perään lähtenyt Theo selviytyi aivotärähdyksellä. Huumaantuneessa tilassa hän sujautti kassiinsa pienen maalauksen, Carel Fabritiuksen ”Tiklin”, jonka kanssa vaelsi seuraavat vuodet paikasta toiseen syyllisyyden ja pelon kalvamana. Toisaalta maalaus merkitsi viimeistä kiinnekohtaa äitiin, joten siitä luopuminenkin oli ylivoimaista. Kodit vaihtuivat: viileän suopea luksusasunto Manhattanilla, kolean torjuva talo Las Vegasissa, turvallisen lämmin koti Greenwich Villagessa. Ystävät pysyivät: päihdeongelmainen Boris, kärsivällinen ja hajamielinen Hobie, rakas Pippa.

Tartt punoo juoneen yhtymäkohtia menneisyyden ja nykyisyyden välille. ”Tiklin” maalannut Fabritius kuoli Delftissä ruutitehtaan räjähdyksessä, kuten Theon äiti New Yorkissa terroristien pommin seurauksena. Tässä voisi nähdä yhteyttä myös 9/11-tapahtumiin. Kirjan viimeisessä luvussa Tartt mietiskelee hyvän ja pahan olemusta. ”Tiklin” varastaminen oli väärin, mutta siitä saattoi seurata jotain hyvääkin. Theon hyvää tarkoittavat teot puolestaan saattoivat aiheuttaa ikävyyksiä täysin viattomille henkilöille.

Suuri suru, jonka alan vasta nyt ymmärtää: emme saa valita omaa sydäntämme. Emme voi saada itseämme haluamaan sitä mikä meille on hyväksi emmekä sitä mikä on hyväksi muille. Emme saa valita, millaisia ihmisiä olemme.

Että elämä – oli se mitä muuta tahansa – on lyhyt. Että kohtalo on julma muttei välttämättä sokea. Että luonto (tarkoittaa kuolemaa) voittaa aina, mutta se ei tarkoita, että meidän pitää kumartaa sille ja olla sille alamainen. Että vaikka emme ehkä aina ole iloisia siitä että olemme täällä, on meidän tehtävämme antautua elämään: kahlata suoraan sen halki, suoraan likakaivon halki, ja pitää silmät ja sydän avoinna. Ja kuolemassa, kun kohoamme elollisen luonnon yläpuolelle ja vajoamme häpeällisesti siihen takaisin, on suuri kunnia ja etuoikeus saada rakastaa sitä mitä kuolema ei voi koskettaa.