AFRIKKALAISIA KIRJAILIJOITA: JUAN TOMÁS ÁVILA LAUREL / PETINA GAPPAH

ÁVILA LAUREL, JUAN TOMÁS: Yöllä vuori roihuaa

Kustantaja: Fabriikki 2017

Alkuteos: Arde el monte de noche (2008)

Suomennos: Laura Vesanto

Juan Tomás Ávila Laurelin (s. 1966) ura alkoi jo 1980-luvulla ja nykyään hän on Päiväntasaajan Guinean huomattavimpia kirjailijoita. Vuonna 2011 hän ryhtyi pitkään nälkälakkoon kritiikkinä presidentti Obiangin hallituksen korruptoituneisuutta kohtaan, mutta joutui lähtemään maanpakoon Barcelonaan. Lapsuudessaan Ávila Laurel asui Annobónin saarella, missä saatuihin kokemuksiin ja muistoihin pohjautuu hänen Yöllä vuori roihuaa -romaaninsakin.

Yöllä vuori roihuaa -romaanin kertoja on pieni poika, joka tarkastelee ja ihmettelee maailmaa ympärillään. Hänen isänsä on monen muun saarelaismiehen lailla jossakin, minne matkustetaan laivalla ja mistä harvoin palataan takaisin. Perheen ainoa miespuolinen jäsen on isoisä, salaperäinen hahmo joka pysyttelee suurimman osan ajasta huoneessaan vuoria katselemassa, joka ei syö eikä puhu ja jolla on omituinen kampaus. Kaikki saarelaiset ovat äärettömän köyhiä – puuttuu vaatteita, lamppuöljyä, tulitikkuja ja saippuaa sekä miehille niin kallisarvoista tupakkaa – mutta kalastajaa vailla olevassa perheessä puuttuu myös ruokaa. Syötävänä ei ehkä ole kuin chilillä ja suolalla maustettua kuivaa maniokkileipää.

Sitten saarelaisia alkavat onnettomuudet moukaroida. Varomattomuuden seurauksena tuli pääsee irti vuorella ja tuhoaa suurella vaivalla ylläpidetyt viljelmät. Tapahtuu murha, ehkä kaksikin. Koleraepidemia vie aikuisia ja lapsia, surua riittää joka asumukseen. Saarelaiset, joille vieraalla kielellä opetettu katolinen uskonto on jäänyt melko etäiseksi, kääntyvät vanhojen perinteiden puoleen. Ehkäpä meren kuningas auttaa, jos hänelle tuodaan sopivia uhrilahjoja? Yhteisöllisyys on saaren asukkaiden voimavara, mutta tietämättömyyteen sekoittunut taikausko on uhka etenkin naisille. Turvassa ovat oikeastaan vain vainajien kanssa puhuvat ja kylälle viestejä välittävät vanhat rouvat, muut voivat helposti ajautua syntipukin asemaan. Yöllä meressä kuumia aaltoja viilentävät vaimoihmiset tulkitaan naispaholaisiksi, jotka ovat saaneet itseltään Paholaiselta merkillisiä kykyjä.

Jos esimerkiksi lapsi kulki tällaisen naisen talon ohi alasti, saattoi tämä kyvyillään välittömästi lennättää mihin tahansa lapsen ruumiinosaan maassa makaavan puupalan tai kadulle heitetyn raudankappaleen.

Tarina polveilee eteenpäin yhtenä pötkönä, mikä toisaalta vaikeuttaa hahmottamista mutta toisaalta on kokemuksena aika mielenkiintoinen. Suullisen kansanperinteen mukaisesti kertoja kääntyy suoraan kuulijansa puoleen, huomauttelee, kyselee, ennakoi tulevaa ja palaa aiemmin kerrottuun. Yksi tarina tuo hänelle mieleen toisen ja niin kertomus etenee hitaasti ja yksityiskohtia tulvillaan. Esimerkiksi heti kirjan alussa on kymmenisen sivua käsittävä kuvaus kanootin valmistamisesta. Eli ensin valitaan puu… On myös pelottava tapaus, johon kertoja palaa yhä uudestaan lisäten samalla tarkempia yksityiskohtia ja selvennyksiä, ahdistuneita kysymyksiä ja arkaa kritiikkiäkin. Pieni eristäytynyt saari avautuu lukijan eteen väreineen ja tuoksuineen, iloineen ja suruineen. Se ei ole paratiisi, mutta koti kuitenkin.

Minua pyydettiin kertomaan tarina, tai vaikka monta, ja ajattelin, että voisin varmaan kertoa lapsuuteni tarinan, sillä en muistanut niiltä vuosilta ainuttakaan kertomusta. Ja valkoisten johtaja, joka kertoi tulleensa keräämään meidän suullista kansanperinnettämme ja jonka nimi oli Manuel, pyysi minua kertomaan mitä vain halusin, sillä ehkä minun lapsuudenmuistoissanikin olisi merkittäviä piirteitä. Kerroin sen mitä noista vuosista muistin, ja kun omasta mielestäni sain kaiken kerrottua, suljin suuni.

GAPPAH, PETINA: Muistojen kirja

Kustantaja: Tammi 2017

Alkuteos: The Book of Memory

Suomennos: Tero Valkonen

Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Muistojen kirja alkaa kutkuttavasti. Ensimmäisten lauseiden perusteella lukija alkaa jo rakennella omia mielikuviaan ja odotuksiaan, mutta miten oikeaan hän mahtaa osua? Gappah pohdiskelee nimenomaan sitä, mitä ja miten ihminen muistaa – onhan päähenkilön nimikin Memory. Ovatko nuoren naisen muistikuvat lapsuuden tapahtumista vääriä tai vähintäänkin väärinkäsityksiin perustuvia? Ovatko muistot vaikuttaneet hänen myöhempään elämäänsä jollakin tapaa?

Kertomuksen edetessä selviää monta asiaa. Ensinnäkin: koko kirja koostuu Memoryn muistiinpanoista, joita hän kirjoittaa zimbabwelaisessa Hararen vankilassa vaikutusvaltaiselle amerikkalaiselle lehtinaiselle. Memorylle on langetettu kasvatti-isänsä Lloydin murhasta kuolemanrangaistus, jonka hän lehtinaisen avulla toivoo lieventyvän elinkautiseksi vankeudeksi – tai peräti armahdukseksi. Toiseksi käy ilmi, että Memory on tummaihoisten vanhempien albiino lapsi. Hän ei siis kuulu valkoisiin, vaikka on Lloydin ansiosta asunut komeassa talossa, saanut koulutusta ja mahdollisuuden matkustella maailmalla.  Hän ei myöskään kuulu mustiin, jotka usein suhtautuvat taikauskoisella kammolla Memoryn poikkeavuuteen. Tämä onkin kirjan kolmas paljastus – miten voimakasta taikausko yhä on 2000-luvun Zimbabwessa. Se vaikuttaa jopa Memoryn kuolemanrangaistuksen täyttöönpanoon, sillä taikauskon vuoksi maahan ei ole vuosikausiin saatu pyöveliä.

Memoryn kertomus poukkoilee hämäävästi muistosta toiseen. Välillä hän muistelee lapsuuttaan perheensä parissa eli aikaa ennen siirtymistä Lloydin ”omaisuudeksi”. Käy ilmi, että Memoryn perhe oli hyvin epäonninen ja köyhä, vailla sukulaisten ja ystävien muodostamaa turvaverkkoa. Rahan vuoksiko pieni Memory luovutettiin naimattomalle valkoiselle professorille? Toisaalta muistiinpanot käsittelevät Memoryn elämää vankilassa. Naiset muodostavat siellä yhteisön, jossa juoruillaan ja kinastellaan mutta myös pyritään auttamaan. Vartijatkaan eivät ole hirviöitä, vaikka joskus tyydyttävätkin pätemisentarvettaan kiusanteolla ja käyttävät valtaansa omimalla vangeille tarkoitettuja tarvikkeita. Joukossa on monta värikästä persoonaa, joiden omituisuuksia Memory kuvailee varsin ironisesti. Vankilakuvaus on Muistojen kirjan mielenkiintoisinta antia.

Gappah kritisoi Muistojen kirjassa Zimbabwen poliittista elämää, yhteiskuntaa ja kulttuuria mustan huumorin avulla. Hiukan häiritsee selittämättä jätettyjen shonankielisten lauseiden ja sanontojen suuri määrä, mutta sama piirre on tietenkin englanninkielisessä alkuteoksessakin. Romaanissa myös joitakin asioita toistetaan varsin usein, kun taas jotkut ohitetaan ylimalkaisella maininnalla, mutta tämä johtuu ehkä Memoryn muistojen sattumanvaraisuudesta. Muistojen kirja kannattaa kyllä lukea. Se on viihdyttävä ja valaiseva kuvaus hieman tuntemattomaksi jääneestä Afrikan maasta, Zimbabwesta.

Petina Gappah (s. 1971) on englanniksi kirjoittava zimbabwelainen kirjailija, joka voitti novellikokoelmallaan Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta Guardian-lehden esikoiskirjapalkinnon vuonna 2009. Hän on myös juristi, jolla on lainopillinen tutkinto niin Zimbabwen yliopistosta kuin Grazista ja Cambridgestä. Nykyisin hän työskentelee Genevessä organisaatiossa, joka auttaa kehitysmaita kansainväliseen kauppalakiin liittyvissä ongelmissa. 

PS. Muistojen kirjan kansi on upea, houkutteleva!