Kustantaja: Otava 2017
Anita on tunnettu ja tuottelias kirjailija,
jolla on taipumusta masennukseen yleensäkin, mutta etenkin uutta teosta
aloittaessaan. Jo vuosikymmeniä hän on tutkinut tosimielessä erilaisia tapoja
itsemurhan tekemiseen, mutta lykännyt itse tekoa tyttärensä vuoksi. Nyt tytär
on omillaan ja Anita juhlimassa 50-vuotissyntymäpäiväänsä. Juhlapuheen sijasta
hän kysyy, kuka ystävistä olisi valmis tappamaan hänet tai ainakin pitämään
kädestä kiinni viimeisillä hetkillä. Juuri kukaan ei ota kysymystä todesta,
mutta ilmoittautuisiko joku hieman myöhemmin, asiaa harkittuaan?
Valomerkki
kuvaa mielenkiintoisesti kirjailijan työtä alkaen ideoiden keruusta ja
päätyen markkinointiin ja kritiikkiin (tai sen puutteeseen). Anita kerää
muistiin käyttökelpoisia sutkautuksia ja mielenkiintoisia lauseita kaduilla ja
kahviloissa, ystävien ja kollegoiden seurassa. Inspiraatiota ei kokenut
kirjailija jää odottelemaan, vaan tekee töitä päivittäin voimiensa mukaan.
Ja
pääsen tästä kirjasta eroon vain kirjoittamalla sen. Tämä on tilaustyö. Olen
tilannut tämän itseltäni. Minulle ei saa käydä niin kuin niille, jotka halvaantuvat
kokonaan eivätkä tee enää työtä, tunkevat vain Kirjailijaliiton kokouksiin
saadakseen tuntea, että vielä tässä ollaan olemassa. Joskus ainakin oltiin,
siitä on todisteena liiton jäsenkortti.
Kustannustoimittajan merkityksestä
Anitalla on paljon sanottavaa. Parhaimmillaan kustannustoimittajasta tulee
ystävä ja välttämätön tuki, mutta suhde voi myös kääntyä painostavaksi ja
itsetuntoa nakertavaksi. Kirjailijan yksityiselämä ja ulkoinen olemus taas
tuntuvat nykyisin olevan niitä asioita, joilla teoksia markkinoidaan ja
myydään. Tähän asiaanhan on puuttunut esimerkiksi Anja Snellman romaanissaan Ivana B.
Valomerkin
varsinaisena aiheena on kuitenkin masennus ja sen kanssa eläminen. Miten kertoa
kokemastaan ahdistuksesta, kun arkiaskareet kuitenkin tuntuvat sujuvan? Miten
selittää sitä lamaannuttavaa väsymystä, joka ei lähde nukkumallakaan?
Näköalattomuutta ja toivottomuutta? Että juuri tätä päivää ei jaksaisi kohdata
ja elää? Miten olla tuntematta syyllisyyttä, kun elämässä kaikki on muuten ihan
hyvin? Miten kestää tieto siitä, että aiheuttaa huolta rakkaimmilleen? Silti
tulee myös satunnaisia ilon pilkahduksia, jolloin työ sujuu ja askel vetää.
… Miten turvallinen ääni printterin
louskutus on. Kirjoittamani liuskat työntyvät ulos sen sisuksista lämpiminä
kuin tuore leipä. En pelkää tätä työtä enää. Ainakaan tänään en pelkää. Yksi
peloton päivä riittää.
Kävelen puiston halki. Puitten yllä
usvatäkki. Sää on muuttunut kosteaksi ja pilviseksi, mutta minä helisen.
Härkösen teksti on kaunista ja
sujuvaa kautta linjan, mutta dialogit ne vasta mestarillisia ovat! Juuri
nasakoiden repliikkien avulla tekstiin syntyy vaikeistakin asioista puhuttaessa
vapauttavaa lempeää huumoria ja ilahduttavia oivalluksia. Valomerkki vetää lukijaa vastustamattomasti eteenpäin ja
uteliaisuus säilyy: saako Anita valomerkkinsä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti