MOLLBERG, EIRA: Villahousuhäpeä : dokumenttiromaani

Kustantaja: Tammi 2019

Eira Mollbergin teos Villahousuhäpeä on hyvin avoin ja rehellinen kuvaus ajasta, jolloin kirjailija alkoholin viemänä vajosi todella alas. Tuolloin hän parin vuoden ajan saapui säännöllisesti kello yhdeksän ostoskeskuksen kapakkaan ja viipyi. Juominen jatkui kotona, jos juotavaa vain oli. Ahdistusta helpottavaa diapamia Eira kerjäsi sukulaisilta ja naapureilta. Vasta hetkellinen muistin katoaminen sai hakeutumaan hoitoon.

Maisemat vaelsivat ohi outoina. Missä minä olen? Minne olen menossa? Onko ketään, keneltä kysyä apua? Pelotti. Olen tullut hulluksi, niin luulin.

Mollberg oli hoidossa neljässä erilaisessa päihdelaitoksessa. Yhdessä oltiin yhteisöllisiä ja toisessa taas kehotettiin välttämään kaikkea kaveeraamista. Yhdessä löytyi aikaa asiakkaille ja toisessa puuttui empatia kokonaan. Yhdessä kuunneltiin korkealentoisia luentoja ja toisessa harrastettiin taideterapiaa. Eirakin löysi näin maalaamisen, kollaasit ja valokuvauksen.

Kuntouduttuaan Mollberg hakeutui Lounais-Virossa Kuremäen kylässä sijaitsevaan nunnaluostariin, Pyhtitsaan, johon oli tutustunut jo Neuvostoliiton aikaan ja jossa hänet oli kastettu ortodoksiksi vuonna 1989. Iloisten, ahkerien ja inhimillisten nunnien joukossa hän löysi lämpöä ja turvallisuutta, jota ei aiemmin ollut saanut kokea. Satakuusikymmentä uutta äitiä.

Villahousuhäpeä-kirjassa Eira Mollberg miettii paljon sitä, miksi hänestä tuli pudokas. Jo lapsuudesta ja perheestä löytyy syitä: sadistisia piirteitä omannut isä, syvästi masentunut äiti ja jo varhain psykiatriseen hoitolaitokseen päätynyt veli. Kalvava tunne siitä, että tulee ihmissuhteissaan jatkuvasti torjutuksi ja vähätellyksi. Kyvyttömyys puolustautua.

Minulta puuttuvat näkymättömät turvaliivit pistosuojuksilla. Tyhmistyn. Lamaannun. Alan kompuroida. Tavarat putoilevat käsistä. Vajoan häpeän pikipataan. Tulen käyttökelvottomaksi, ja sanat menevät hyrynlyryn.

Nivelrikko polvessa vaikeutti liikkumista ja muuttunut ulkonäkö hävetti. Työelämässäkin oli vastoinkäymisiä ja nolauksia. Sovittuja projekteja peruttiin, vakituiset tulot jäivät pois. Velkojen vuoksi oli myytävä talo. Aivan oman osionsa Villahousuhäpeässä saa kertomus Mollbergin yrityksestä kirjoittaa Brita Kekkosen elämäkertaa. Hienostunut seurapiirirouva ei sanoja säästellyt tuomitessaan Mollbergin tietämättömäksi ja taitamattomaksi moukaksi.

Verkko allani ei pitänyt ja solahdin syrjäytyneiden kastiin. Olin omassa työssäni kohdannut toistuvia hylkäyksiä… Tehtyä työtä, mutta tulos on tussahtanut tuhkana ilmaan. Tuhkapölyä ei voi tallentaa käyttötilille, josta nostetaan pankkikortilla menoihin rahaa ja jolla maksetaan elämiseen tarvittavat laskut.

Mollberg kuvaa kaunistelematta tapaamiaan ihmisiä ja kokemiaan laitoksia, mutta on yhtä ankara itseään kohtaan. Hän summaa: olen hupelo. Hupelon (hömelön, höntin, höppänän, hoopon) tunteet ovat voimakkaat ja siksi taipumus masennukseen ja ahdistukseen on suuri. Siinä samalla kärsivät myös hupelon tarkkaavaisuus ja muisti. Ehkäpä tuon piirteen tunnistaminen ja tunnustaminen auttaa jatkossa?

   Hupelo unohtaa hameen kotiin ja lähtee menemään pelkät villahousut jalassa.

   Hupeluuteni on luonut minuun hedelmällisen pohjan kiinnittyä joihinkin asioihin epätavallisen tulisesti, tulla riippuvaiseksi ja addiktoitua milloin mihinkin. Luettuani esimerkiksi hyvän kirjan koen sen viimeisen sivun kohdalla hylkäämisreaktion. Mitä minä nyt teen, kun tämä viisas kirjailija ei ole enää minua tukemassa ja pitämässä koossa hyllyvää itsetuntoani?