Kustantaja: Sammakko 2020
Heikki Kännön (s. 1986) teos Runoilija yhdistelee
juonessa keskenään Goethen näytelmää Faust, Bizet’n oopperaa Carmen, Leroux’n
kauhuromaania Oopperan kummitus ja Wilden romaania Dorian Grayn muotokuva.
Kirja ammentaa myös 1800-luvun loppupuolen suurista saksalaisista ajattelijoista
Friedrich Nietzschestä ja Rudolf Steinerista.
Taustalla häämöttää Hieronymus Boschin maalaus Himojen puutarha ja
musiikkina soi Richard Wagnerin Nibelungen.
Filosofian opiskelija Aurelian Benn uhoaa berliiniläisessä
tavernassa lyövänsä kaikki kirjallisuuden nerot laudalta, jos vain löytää
oikean aiheen. Seuraavana aamuna hän sitten heti herättyään kirjoittaa kuin
huumattuna Faustin kirous -runoelman, joka nostaa nuorukaisen kirjallisuuden
suurlupausten joukkoon. Uutta teosta Aurelian ei kovasta yrittämisestä
huolimatta saakaan enää aikaiseksi.
Vuonna 1888 tapaamme pahoinpidellyn ja sekavan Aurelianin Ranskaa
kiertelevän saksalaisen teatteriseurueen leirissä. Hän voisi hyvinkin olla Le
Poète eli mies, jonka jäljiltä lähitienoolta löytyi runojen lisäksi myös nuoren
naisen ruumis, mutta toisaalta hän on niin kaunis ja viehättävä että
teatterilaiset ottavat hänet epäilyistään huolimatta hoiviinsa.
Aurelian ei kauan tyydy muokkaamaan tekstejä
teatteriseurueelle, vaan jatkaa matkaansa. Hänet nähdään milloin Italiassa ja
milloin Sveitsissä tai Saksassa. Hän toimii filosofi Friedrich Nietzschen
apulaisena ja tekstien puhtaaksikirjoittajana. Hän tapaa lempeän Rudolf
Steinerin ja pelottavan Elisabeth Förster-Nietzschen,
Friedrich Nietzschen arjalaista rotuoppia fanaattisesti kannattavan sisaren.
Ennen kaikkea Aurelian tutustuu Heinrich von Grüngeniin,
jonka suurisuuntaisissa suunnitelmissa hän on yksi osanen. Heinrich on pirullinen
hahmo, joka manipuloi ihmisten mieliä pyrkiessään alistamaan nämä tahtoonsa.
Hän käyttää syöttinä ihmisten suurimpia unelmia ja alhaisimpia haluja. Hänen
tavoitteenaan on kaaos ja tuho. Hänenkö syytään on, että Aurelianilta katoaa
sydämen palo?
Tarve tuottaa taidetta… kirjoittaa runoja… se tarve on
yhtä kuin sydän. Se pistää veren liikkeelle. Se tulvii suoniin. Ja kun sitä ei
ole… mitään ei ole. On eri asia menettää kirjoittaminen kuin menettää
kirjoittamisen sydän.
Kirjan loppu ennakoi Heinrichin voittoa. Elisabeth Förster-Nietzsche
on saanut muokattua veljensä tekstit oman ideologiansa mukaisiksi eli
nationalismia ja puhdasta arjalaista rotua ihannoiviksi, kansallissosialismi on
aloittanut voittokulkunsa Saksassa, maailmalaajuinen sota alkamassa. Liekit uhkaavat
nielaista suurten ajattelijoiden perinnön. Hieronymus Boschin taulun
painajaismainen osuus on heräämässä eloon.
… näköalojen kaventaminen ja historiattomuuden
lietsominen ovat yksi parhaista hallinnan keinoista ylipäätään… Kun ihminen ei
muista tekemiään virheitä, hän sortuu niihin ylettömän helposti uudestaan.
Unohtaminen suojelee ihmisyksilöä itseltään, mutta se ei todellakaan – kuten
olemme saaneet nähdä – suojele hänen teoilleen altista maailmaa.
Runoilija on pimeyteen sukeltava trillerimäinen tarina, jossa on outoa – paikoin miltei päätöntä – huumoria. Erityisesti Heinrich von Grüngenin hahmo on monipuolinen, joskus miltei kotoisa, joskus leikittelevä ja joskus hyytävä. Kaiken pohjanahan tarinassa on taide ja sen tekeminen, mutta mikä taiteen merkitys on? Voiko sen avulla taistella pahuutta vastaan? Näkemykset vaihtelevat.
Taide löytyy sanojen takaa. Sanat ovat ainoastaan materiaalia, joilla taide ilmaistaan. Ei taidemaalarinkaan taide löydy pigmenteistä, vaan hän tavoittaa sen kätensä ja aivoitustensa yhteistyössä.
Ainoastaan taiteilija on vapaa tasavertaisuutena tarjotun
lumeen kahleesta. Taide on voimavara, jota kukaan ei voi alistaa. Taiteilijan
voi toki sulkea kaltereiden taakse tai painostaa taiteeksi naamioituja teoksia
suoltavaksi koneeksi, mutta todellinen taide – kuten itsekin äsken totesit –
elää silti hänen sielussaan.
Ihmiset tappavat toisiaan mustasukkaisuuden vuoksi. He
tappavat toisiaan kansallisen identiteettinsä vuoksi, rakkauden ja tyydytyksen
vuoksi, uskon, kateuden, ahneuden ja ennakkoluulojen vuoksi… Miksi tappamisen
motiiviksi ei siis kelpaisi myös taide, joka ainoana tekijänä erottaa ihmisen
eläimestä ja tekee hänestä ihmisen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti