WÄHÄ, NINA: Perintö

Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: Testamente

Suomennos: Sanna Manninen

Mistä koostuu perintö, jonka ihminen jättää jälkeensä? Aineellisesti se koostuu tavarasta. Toisaalta se koostuu verestä, jota ihminen on levittänyt ja joka virtaa muiden suonissa alenevassa polvessa, aina paikalla, hiljaa läsnä. Mutta mistä muusta? Kolmas osatekijä on se perintö, jonka vuoksi ihmisen kunniaksi pystytetään patsaita ja kirjastoja, jonka vuoksi hänen mukaansa nimetään katuja. Se pääoma, jota ihminen kerää koko elämänsä ajan ja joka summataan, kun hän on päättänyt maisen vaelluksensa.

Ollaan vuoden 1981 lopussa. Raskaana oleva Anni Toimi lähtee vastahakoisesti Tukholmasta Suomen meänkieliselle alueelle Tornionjokilaaksoon viettääkseen joulua lapsuudenkodissaan. Toimin perhe on suuri: kaksitoista elossa olevaa lasta, joista 27-vuotias Anni on toiseksi vanhin ja nuorimmat vielä alle kouluiän. Kaksi lasta on kuollut jo pienenä.

Perheen äiti Siiri on karjalaisen verenperintönsä ansiosta yleensä iloluontoinen, laulavainen ja asioihin optimistisesti suhtautuva, mutta nyt oudon hiljainen ja vaisu. Pentti-isä taas tuntuu entistäkin arvaamattomammalta ja vihaisemmalta ja suorastaan säteilee pimeyttä ympärilleen. Tilanne on kestämätön.

Lapset ryhtyvät taivuttamaan äitiä avioeroon, mutta Siiri ei helposti omaksu ajatusta itsenäisestä ja vapaasta elämästä. Hänkö saisi viisikymmentäviisivuotiaana oman kodin, jota huonot muistot eivät tahraisi! Ehkä jopa uuden ja turvallisen parisuhteen?

Pentin kuolemaa tulipalossa ei monikaan sure. Annilla on kuitenkin hyviä lapsuudenmuistoja ja siksi kova halu selvittää, oliko tulipalo kenties tahallaan sytytetty ja kenen toimesta. Muita tuntuu kiinnostavan ainoastaan Pentin yllättävä testamentti. Sisarukset ovat tähän asti pitäneet yhtä, mutta epäoikeudenmukaiseksi koettu perinnönjako herättää kaunaa ja kateutta. Siihen Pentti lienee pyrkinytkin.

Kirjan nykyhetkeen limittyy kuvaus Siirin köyhästä ja turvattomasta lapsuudesta nykyisen rajan takaisessa Karjalassa ja toisaalta Pentin elämästä Meänmaassa ankarassa lestadiolaisessa uusperheessä. Tavatessaan talvisodan aikana nuoret hakevat toisistaan pikemminkin turvaa kuin rakkautta, mutta ensimmäiset yhteiset vuodet eivät ole huonoja. Vasta kahden lapsen kuolema sulkee kummankin omaan suruunsa eivätkä seuraavat lapset enää palauta läheisyyttä.

Aika kulkee kummallisella tavalla meidän ihmisten lävitse. Toisaalta se on täysin läpinäkyvää ja kevyttä kuin soliseva puro, se kulkee pehmeästi ja hyväntahtoisesti, ja ihminen uskoo että aika on vain tämä nykyhetki, liikkumaton ja höyhenenkevyt. Mutta aika ei ole vain se puro. Aika kulkee kaikkialla, kaikissa paikoissa, kaikissa ikäkausissa, ja siellä missä me emme ole, aika on säälimätön ja kova.

Kertomuksen lomaan kirjailija ujuttaa myös lyhyet kuvaukset perheen kustakin lapsesta. Joukko on varsin sekalainen niin ulkonäöltään kuin taipumuksiltaan, luonteeltaan ja seksuaaliselta suuntautumiseltaan. Joillakin on iloinen, huoleton ja lauhkea luonto, joillakin synkkä ja vaarallinen. Siiri-äitikin jaottelee lapsiaan aika ronskisti epänormaaleihin ja melko normaaleihin.

On selvää, etteivät suuresta lapsijoukosta kaikki saa tasapuolisesti rakkautta osakseen. Lapset itsekin tietävät, kuka on äidin kultapoika ja kuka isän suosikki, mutta mitä se vaikuttaa itsetuntoon ja elämänasenteeseen? Myös sukupuoli asettaa lapsia eriarvoiseen asemaan: tytöt eivät lahjakkuudestaan huolimatta pääse opiskelemaan. Katkeruuden siemeniä on siis ollut olemassa jo ennen isän testamenttia.

Wähän teksti on vetävää ja mustahkon huumorin värittämää. Trilleri se ei ole, vaikka jo kirjan alussa puhutaan murhasta, mutta jännittävä kylläkin. Kirjan henkilöt tekevät itsekkäitä, vastuuttomia ja jopa vastenmielisiä tekoja, mutta päällimmäiseksi jää kuitenkin toive paremmasta. Kirjan lopussa Annin lapsi syntyy ja samalla Anni tuntee vapautuneensa menneisyyden painolastista.

Hän ei ollut enää sidoksissa menneisyyteensä vaan kytköksissä nykyhetkeen, tulevaisuuteen ja perintöön, ei siihen joka oli mukana kuljetettava taakka, vaan siihen, jota hän välittäisi aktiivisesti minulle ja minun lapsilleni ja lastenlapsilleni ja niin edelleen sukupolvesta toiseen. Sillä me emme ole menneisyydelle mitään muuta velkaa kuin sen, että todistamme siitä emmekä koskaan unohda mitä on tapahtunut ja mitä tiedämme, ja että kerromme siitä eteenpäin jotta lapset, syntymättömät lapset ja ne lapset jotka elävät kauan sen jälkeen kun me olemme poissa, saavat osansa meidän perinnöstämme

Nina Wähä (s. 1979) asuu Ruotsissa ja kirjoittaa ruotsiksi, mutta äitinsä kautta hänellä on yhteys Tornionjokilaaksoon. Siellä tuleva kirjailija vietti lapsuuskesänsä ja oppi meänkielen. Ehkä hän sai sieltä myös aineksia romaaniinsa Perintö, joka oli vuonna 2019 ehdolla Ruotsin tärkeimpään kirjallisuuspalkintoon eli August-palkintoon.