LEMAITRE, PIERRE: Tuhon lapset

Kustantaja: Minerva 2020

Alkuteos: Miroir de nos peines

Suomennos: Susanna Hirvikorpi

Ranskalaisen Pierre Lemaitren sotatrilogian ensimmäinen osa Näkemiin taivaassa (suomeksi 2014) kertoi ensimmäisen maailmansodan jälkeistä sekavaa tilannetta hyödyntävistä onnenonkijoista. Toinen osa Tulen varjot (suomeksi 2018) puolestaan kuvasi naisen selviytymistä häntä puijaavista miehistä maailmansotien välissä. Trilogian viimeinen osa Tuhon lapset ajoittuu kevätkesään 1940.

Ne, jotka luulivat sodan alkavan pian, olivat menettäneet uskonsa siihen jo kauan sitten…Miehiä oli toki kaatunut siellä täällä, ”taatusti enemmän kuin meille kerrotaan”, esimerkiksi Saarinmaan syyskuisessa hyökkäyksessä, joka oli maksanut kahden- tai kolmensadan miehen hengen, mutta ”ei se sellainen mitään sotaa ole”…

Saksan hyökkäystä odotellaan Ranskassa levollisin mielin. Yksi päähenkilöistä, kolmekymppinen matematiikanopettaja Gabriel, on ylikersanttina voittamattomaksi kehutulla Maginot-linjalla. Gabriel on tunnollinen ja rehellinen mies, mutta ajautuu tahtomattaan juonikkaan joukkuetoverinsa Raoul Landraden pelinappulaksi. Suurisuuntaista mustanpörssinkauppaa harjoittava Raoul uhkailee ja jopa pahoinpitelee Gabrielia, jotta tämä pitäisi suunsa kiinni.

Kun Saksan massiivinen hyökkäys lopulta käynnistyy, paljastuu Ranskan puolustuksen heikkous. Tankkien vyöryssä Maginot-linja murtuu hetkessä ja kaikki kynnelle kykenevät pakenevat. Silti kansalaisia rauhoitellaan vielä pitkään valheellisilla tilannekatsauksilla.

Joukkomme osoittavat kaikkialla päättäväisyyttä, rohkeutta, luottamusta ja varmuutta. Sotilaamme puolustavat uutterasti isänmaata yksimielisen innostuksen ajamina. Ranskan sodanjohto noudattaa tyynesti ja päättäväisesti huolella laadittua pitkän tähtäimen suunnitelmaansa. Mallikelpoisesti järjestäytynyt armeijamme on sekä tehokkaasti aseistautunut että äärimmäisen ammattitaitoinen.

Outoa kyllä – juuri Raoul vie Gabrielin turvaan rintamalta, Tosin lopulta myös rintamakarkuruudesta syytettynä ensin vankilaan ja sitten vaaralliselle marssille kohti etelää, kun saksalaisten suorittamien ilmaiskujen lisäksi vankeja uhkaavat kiihkomieliset vartijat. Onneksi kansalliskaartin ylivääpelilla Fernandilla on malttia ja auktoriteettia sekä ihmeen paljon rahaa. 

Samaan aikaan Pariisissa kolmekymppisen Louisen elämä on mennyt aivan sekaisin. Hänellä on ollut tapana auttaa opettajantyön ohella tarjoilijana lapsuusajoista asti tuntemassaan ravintolassa. Lapsesta asti hän on tuntenut myös tohtorin, kunnioitetun kanta-asiakkaan, joka nyt vetää pahaa-aavistamattoman Louisen mukanaan skandaaliin. Seuraava järkytys: Louise ei olekaan äitinsä ainoa lapsi, vaan hänellä on muutaman vuoden vanhempi velipuoli.

Louisen sydämen täyttää sääli tuntematonta veljeä kohtaan, joka on kasvanut aikuiseksi tietämättä, että häntä monin tavoin piinannut nainen ei olekaan hänen oikea äitinsä. Mies on hulttio ja pikkurikollinen ja parastaikaakin vangittuna, mutta Louise haluaa kertoa hänelle totuuden. Hän lähtee pakolaisvirran mukana kohti etelää.

Pakolaisvirta oli sekoitus autoja, rattaita, härkien vetämiä kärryjä ja eksyneen näköisiä vanhuksia. Tuossa joku rampa nilkutti kainalosauvojen varassa kaikkia muita nopeammin, tuolla kulki lapsijoukko, varmaan koululuokka, vaikka lapset olivatkin eri-ikäisiä, vai mahtoiko siinä olla kokonainen koulu?... Ihmislauma eteni aaltoina, jotka törmäsivät välistä toisiinsa sättimisen säestyksellä. Välillä ihmiset auttoivat toisiaan mutta vain hetken, sillä oma ahdinko muistui mieleen ja tuuppiminen alkoi taas.

Tarina päättyy Ranskan antautumisen jälkeen joukkotapaamiseen Béraultin kappelilla, missä intomielinen isä Désiré on kerännyt suojiinsa kaikki sotaa pakenevat kansallisuuteen katsomatta ja hankkii heille ruokaa ja lääkkeitä taitavasti viranomaisia uskon avulla kiristäen. Monilahjakas isä Désiré on kirjan värikkäin hahmo, tutustumisen arvoinen!

Näkemiin taivaassa -teokseen verrattuna Tuhon lapset on viihteellisempi, mutta sisältää toki teräviä viittauksia sodanaikaiseen huonoon johtamiseen ja leväperäiseen suunnitteluun Ranskassa. Jälleen kerran Lemaitre osoittaa tarinankertojan taitonsa ja luo juoneltaan saumattoman kokonaisuuden sekä henkilögallerian, joka osoittaa, että ihminen voi olla paljon muutakin kuin mitä ensivaikutelman perusteella luulisi.