12.5.2021

HAURU, HANNA: Viimeinen vuosi

Kustantaja: Like 2021

Ollaan 1950-luvun puolessavälissä pienessä lestadiolaiskylässä Pohjois-Pohjanmaalla. Päähenkilö on keski-ikäinen Ilmari-niminen kirjailija, joka on aikoinaan julkaissut useita suosittuja teoksia ja elänyt tuloillaan melko mukavasti. Nyt hänellä olisi pitkästä aikaa uusi kirja tekeillä, mutta ei yhtään rahaa. Miehen on nieltävä ylpeytensä ja pantattava kirjoituskoneensa, käytävä kerjäämässä naapureilta ruokaa ja kirjoitettava lehtien pyytämää kepeää höttöä.

Iltaan mennessä kaksi novellinraatoa on saanut ympärilleen hieman kuollutta ihoa, joka on tervehdytettävä seuraavana aamuna. Teksti on vielä itsellenikin tuntematon. Toivon, että se tulisi huomenna esittäytymään. Se ei tiedäkään, kuinka tärkeää minulle on tavata.

Saatuaan lopulta tarpeeksi ruokaa, kahvia, viinaa ja tupakkaa mies sulkeutuu mökkiinsä, vetää verhot ikkunoiden eteen ja uppoutuu työhön. Riutuneena ja ihmisarkana hän sitten viimeisen pisteen lyötyään sukeltaa esiin. Postivirkailija on kylällä ainoa, joka suhtautuu kirjailijaan avoimen myötämielisesti ja suostuu maksamaan postimerkin, jotta käsikirjoitus pääsee lähtemään kustantajalle.

Muut kyläläiset tarkkailevat kirjailijan jokaista sanaa ja tekoa uteliaina, tuomitsevina ja kateellisina. Juorut kulkevat. Ihmetellään sitä, että joku ansaitsee rahaa pelkästään kirjoittamalla. Hyvinä päivinä ilmaista viinaryyppyjä on tarjoamassa monikin, mutta talkoista kieltäytyjä ei ole saada pontikkapulloa edes rahalla.

Sitä kyläläiset eivät ilmeisesti ole lainkaan havainneet, että he ovat kirjailijan ehtymätöntä lähdemateriaalia. Mies tarkkailee sivusta ihmisten käyttäytymistä ja kuuntelee puheita. Hän kuvaa myötätunnolla ihmisten puutteenalaista elämää ja raskasta työtä, mutta huomioi terävästi myös kaksinaismoraalin ja tekopyhyyden.

Kaikki tämän kylän elävät ja kuolleet ovat käyneet kirjoissani, vaikka he eivät ole sitä nähneet. Ihminen ei tunnista itseään toisen silmillä nähtynä.

Ilmarilla on maine viinaanmenevänä puolihulluna erakkona, joka hädin tuskin pysyy selvänä kirjan julkistamistilaisuuden ajan. Tämä ei ole koko totuus, sillä kyllä mies kovasti kaipaisi samanhenkistä juttuseuraa ja kumppania vierelleen. Nuoruudenrakkaus Liisa lähti pois ennen kuin mitään ennätti edes alkaa, mutta hallitsee silti yhä kirjailijan ajatuksia ja sydäntä. Niin suunnaton alakulo ja yksinäisyys!

Ehkä aikaa on kulunut niin, että ikävä enää vain käväisee minussa. Kolmessakymmenessä vuodessa olisi pitänyt aikamiehen antaa jo olla, mutta ei rakkauden voi vain antaa olla. Jokainen kohta Liisasta on vieläkin mielessäni.

Lyhyet maininnat kirjailijan taustasta valottavat paljon. Isä halveksi herkkää poikaa, joka ei käyttäytynyt kuin miehisen miehen pitäisi. Ensimmäisiä Ilmarin kirjoittamalla ansaitsemia rahoja isä ei halunnut edes ottaa vastaan – piti niitä ehkä synnillisinä. Arvostusta isältä ei herunut myöhemminkään eikä äidin arka kiitos ehkä riittänyt tyydyttämään poikaa.

Romaani on kieleltään tietoisesti hieman vanhanaikaista, kauneutta huokuvat lauseet yhtä aikaa tiiviitä ja monikerroksisia. Päähenkilön elämää seurataan yksityiskohtaisesti, samoin luonnossa tapahtuvaa kiertokulkua helmikuusta syksyn ensimmäisiin jääriitteisiin. Kirjan nimi Viimeinen vuosi luo kertomukseen pahaenteisen varjon, mutta ehkäpä loppu onkin Ilmarille mieluinen?

Kuuset tuoksuvat kauniilta kuin pyykiltä palaavat akat päivän saippuoimisen jäljiltä. Paksut norot yrittävät nostaa peukaloitaan, mutta ne ovat liian raskaina siitepölystä.

Illat peittävät kesän tuoksun kostealla kankaallaan. Kohta puut laajentavat palettinsa värisävyä vain vetääkseen sen pois talven silmistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti