TURUNEN, SAARA: Järjettömiä asioita

Kustantaja: Tammi 2021

Järjettömiä asioita -teoksen kertoja on kirjan alussa nuori dramaturgiaa opiskeleva nainen, joka rakastaa espanjan kieltä. Jo ensimmäisen opiskeluvuotensa jälkeen hän pääsee vaihto-oppilaaksi Espanjaan - tai itse asiassa Barcelonaan, jossa espanjan sijasta puhutaan katalaania. Se ei estä perinteistä opiskelijaelämää, jonka pyörteissä nainen tapaa pian varakkaan perheen komean ja hymysuisen pojan ja muuttaa tämän luo. Yhdessä asuminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta.

Nainen haluaa ensisijaisesti tuntea olevansa rakastettu ja mies taas haluaa naisensa nauttivan fyysisesti, mitä nainen itse ei pidä kovin tärkeänä. Nainen pelkää monenlaisia asioita, mutta on toisaalta (tai juuri siksi) hyvin kontrolloiva, jämpti ja jopa ilkeä. Mies taas haluaa säilyttää mukavan tunnelman ja antaa mieluummin tyhjiä lupauksia kuin kieltäytyy suoraan mistään. Eikä mies edes yritä muuttua, koska pitää itsestään sellaisena kuin on.

Hän osaa tyytyä siihen mitä saa, ja onnistuu näkemään hyvät puolet niissäkin asioissa, joissa niitä ei ole. Itse en ole sellaisessa kovinkaan taitava. Janoan aina parhaita paloja, ja joskus se koituu onnettomuudekseni.

Suomen ja Katalonian erilaiset tavat ja käytännöt aiheuttavat omat ongelmansa. Naisen mielestä Kataloniassa yksinkertaisiakaan asioita ei pystytä hoitamaan järkevästi jäykän byrokratian ja huonon organisoinnin vuoksi. Miehen lyhyeen päättyvä yritys asua Suomessa taas osoittautuu mahdottomaksi jo kylmyyden ja pimeyden takia, mutta ennen kaikkea suomalaisten pelottavan hiljaisuuden vuoksi.

… koko ajan minulla on sellainen olo, että minua sahataan kahtia, ja lopulta olen muuttunut kahdeksi eri ihmiseksi, joista toinen on järkevä ja toinen ei ollenkaan, ja nuo kaksi henkilöä tekevät mitä lystäävät, ja minä raahustan mukana.

Seuraavat vuodet nainen kulkee Suomen ja Katalonian väliä. Hän saa dramaturgian opintonsa valmiiksi, kirjoittaa näytelmiä ja myös ohjaa niitä. Samaan aikaan mies ajelehtii ja päätyy lopulta pienipalkkaiseen työhön sairaalan arkistoon. Hän kuitenkin tuntee tekevänsä jotain hyödyllistä ja on elämäänsä tyytyväinen.

Monet ihmettelevät naisen ja miehen tapaa asua eri maissa ja kuitenkin olla toisiinsa sitoutunut pari. Koska tilanne paljolti johtuu naisen epäröinnistä, kääntyy hän kallonkutistajan puoleen saadakseen apua ratkaisun tekemiseen. Pitäisikö hankkia lapsi? Silloin nainen kuuluisi johonkin tiettyyn joukkoon, mutta menettäisikö hän samalla kontrollin elämästään? Ratkaiseeko järki vai tunne? Vai onko vain alistuttava siihen, että elämässä yksinkertaisesti tapahtuu järjettömiä asioita?

Ja ajattelen, että jos onnistuu valitsemaan sellaisen puolison, joka vastaa odotuksia, ei rakkautta joudu ehkä koskaan kyseenalaistamaan, että se mitä kutsutaan rakkaudeksi, on paljon helpompaa, jos sitä myötäilee ympäristön hyväksyntä ja sen aikaansaama joukkoon kuulumisen tunne. Kun taas poikkeavat järjestelyt heittävät hiekkaa rakkauden rattaisiin, siis sellaiset, joita rakastunut joutuu selittelemään muille. Ja niinpä jos sattuu valitsemaan odotusten vastaisesti, saatetaan rakkautta alkaa epäillä, pohditaan, mikä mahtaa olla sen taustalla, onko raha, onko perversio, vaiko lapsuuden trauma?

Saara Turunen on sanonut, että halusi Järjettömiä asioita -teoksessa käsitellä luokkamyyttiä. Ei rahan, vaan kulttuuristen asioiden kautta. Kirjan nainen on keskiluokkaisempi kuin miehensä, mikä näkyy niinkin arkisessa asiassa kuin ruokapöydän kattamisessa. Nainen on jo aikuistunut, mutta mies käyttäytyy yhä kuin vastuuton nuori. Ja näkyyhän se ero myös suhtautumisessa rahaan.

Järjettömiä asioita -teoksessa ei oikeastaan ole juonta, vaan se etenee päiväkirjamaisena tarinointina. Kirjoittajan ajatuksissa (ja unissa) kuljetaan koko ajan seuraamassa tilanteita ja tarkkailemassa ihmisiä – myös kertojaa itseään. Rakkauden ja elämän lisäksi puhutaan myös sairaudesta ja kuolemasta, mutta siitäkään ei ahdistu tekstin rauhallisuuden ja lempeän huumorin ansiosta. Etenkin lauseiden persoonalliset loppusitaisut hykerryttävät.

PS. Osuva on Saara Turusen kuvaus siitä, millaista kirjailijan työ oikeasti on:

Kirjoittaminen on sentyyppinen työ, jossa ei saa ylennystä, ei lomarahaa eikä ikälisää, vaikka kuinka monta sivua olisi tullut jo valmiiksi. Tulevaisuus siintää edessä aina yhtä tyhjänä ja uuden teoksen ainekset on löydyttävä juuri tuosta tyhjyydestä.