27.9.2021

LIKSOM, ROSA: Väylä

Kustantaja: Like 2021

Ollaan Tornionjokilaaksossa syyskuussa 1944. Isä on päässyt sotimisen lomassa kotiin patistaakseen perhettään pakenemaan rajajoen eli Väylän yli länteen: odotettavissa on venäläisten hyökkäys ja luultavasti myös taistelu saksalaisia vastaan, Ensin lähtevät Setä ja raskaana oleva äiti, jotka lupaavat odotella lauttarannassa. Vastuu lehmikarjan ajamisesta turvaan jää tapahtumista kertovalle kolmetoistavuotiaalle tyttärelle ja hänen ikätovereilleen.

Matka on vaikea. Maanteillä lehmät säikkyvät liikennettä, mutta pelottavia ovat myös kinttupolut ja jäähileiset suot. Sataa räntää. Kylmä ja nälkä verottavat voimia niin ihmisiltä kuin eläimiltä. Lehmät laihtuvat ja niiden pitkiin kävelymatkoihin soveltumattomat sorkat kärsivät. Lauman johtaja, lapinlehmä Ilona, kulkee kuitenkin eteenpäin ylväänä kuin tsaaritar ja muut seuraavat nöyrinä.

Ravan seassa hoiperteleva karja oli näännyksissä. Lehmät näytit luottavan vielä tulehvaan, mutta hiehot huojuit ko olisit justhiinsa tuupertumassa maahan. Ilona yritti pittää mieliallaa yllä. Se katteli välilä taaksepäin ja heihlautti päätänsä, että ei auta: etheenpäin… Aattelin, että emmä selviä Väylän ranthaan. Nälkä kurni mahassa ja jano kuristi kurkkua. Jalat olit ko tulessa ja käetki olit kipeät lypsämisestä.

Väylän kummallakin rannalla vallitsee täysi kaaos. Äitiä ja Setää ei näy, mutta tyttö ei voi jäädä heitä etsiskelemään, koska hänen tehtävänään on huolehtia lehmistä. Nämä tulevatkin kaikkine inhimillisine piirteineen ja tunteineen, kipuineen ja mielihaluineen lukijalle tutummiksi kuin tytön kanssa kulkevat ihmiset konsanaan. Lehmiin suorastaan kiintyy.

 Pakolaiset otetaan lännen puolella yleensä ystävällisesti ja avuliaasti vastaan, mutta on niitäkin, jotka pelkäävät pakolaisten jäävän sodan päätyttyäkin heidän niskoilleen. Joidenkin on vaikea ymmärtää, että todellinen hätä on ajanut ihmiset pois kotiseuduiltaan, vaikka näkevätkin joen vastarannalla saksalaisten sytyttämät tulipalot.

Joku tuli kysyhmään hyyr haar nii kommit hiit. Siihen se mummo sano, että saksalaiset on ottahneet meän maat, polttahneet meän koit ja viehneet tyttäremmä, venäläiset on tappahneet meän miehet ja pojat, te otitta ja lapuksi varastitta meiltä pikkukläpit jo ennen ko sota kunnola alko, saatta ottaa nyh vaivojenna palkaksi meät raihnaset ja lophuunkäytetyt ukot ja akat.

Pakolaisleirien kurjuus puolestaan paljastuu, kun tyttö joutuu niille äitiä etsiessään. Parakit ovat niin kylmiä ja kosteita, ettei niihin olis saanu laittaa etes keritsemättömiä lamphaita. Taudit leviävät. Ei ole lupa lähteä mihinkään, ei lupaa tehdä mitään. Talvi on tuskainen, mutta keväällä sota on ohi ja kesällä pakolaiset pääsevät kotimaahan. Tytölle paluu kuitenkin merkitsee suurta surua ja pettymystä.

Liksom kuvaa päähenkilönsä taivallusta ja ajatuksia pienintäkin yksityiskohtaa myöten, mutta niin mielenkiintoisesti, että tekstiä miltei ahmii. Meänkieli on värikästä ja ilmeikästä – tuntuu, että sen ansiosta kerronnan vauhdikkuus ja huumori moninkertaistuvat eikä haittaa, vaikka kaikkia sanoja ei täysin ymmärtäisikään.

Kirjan nimettömäksi jäävän päähenkilön kautta lukija saa kokea, millaista evakkomatka on nuoren naisen näkökulmasta, miten pelottavaa, turvatonta ja raskasta. Silti tyttö jaksaa ja ennättää mietiskellä vaikkapa luomakunnan syntyä ja nykytilaa, avaruutta ja ihmisten historiaa. Miten kaunis onkaan hänen tulevaisuudenunelmansa! Ja miten epärealistinen…

Aattelin hetken, että elettäis aikaa, joka olis sata vuotta eessäpäin, ja uuen aja ihmiset olis niin viisaita, että tietäisit paikkansa maapallola ja ossaisit ellää sovussa ittensä, toisten ihmisten ja koko luomakunnan kanssa. Kukhaan ei pitäs toista ihmistä tai elläintä orjana, kaikki lähtis liikheele samoista lähtökohista eikä niin, että toinen syntyy rikhautheen ja toinen köyhyytheen, ja kaikki ossais punnita mennyttä ja tulevaa eikä vain höökyilis porkkanan perässä.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti