Kustantaja: Like 2021
Ollaan Tornionjokilaaksossa syyskuussa 1944. Isä on päässyt sotimisen lomassa kotiin patistaakseen perhettään pakenemaan rajajoen eli Väylän yli länteen: odotettavissa on venäläisten hyökkäys ja luultavasti myös taistelu saksalaisia vastaan, Ensin lähtevät Setä ja raskaana oleva äiti, jotka lupaavat odotella lauttarannassa. Vastuu lehmikarjan ajamisesta turvaan jää tapahtumista kertovalle kolmetoistavuotiaalle tyttärelle ja hänen ikätovereilleen.
Matka on vaikea. Maanteillä lehmät säikkyvät liikennettä,
mutta pelottavia ovat myös kinttupolut ja jäähileiset suot. Sataa räntää. Kylmä
ja nälkä verottavat voimia niin ihmisiltä kuin eläimiltä. Lehmät laihtuvat ja niiden
pitkiin kävelymatkoihin soveltumattomat sorkat kärsivät. Lauman johtaja, lapinlehmä
Ilona, kulkee kuitenkin eteenpäin ylväänä kuin tsaaritar ja muut seuraavat nöyrinä.
Ravan seassa hoiperteleva karja oli näännyksissä. Lehmät
näytit luottavan vielä tulehvaan, mutta hiehot huojuit ko olisit justhiinsa
tuupertumassa maahan. Ilona yritti pittää mieliallaa yllä. Se katteli välilä
taaksepäin ja heihlautti päätänsä, että ei auta: etheenpäin… Aattelin, että
emmä selviä Väylän ranthaan. Nälkä kurni mahassa ja jano kuristi kurkkua. Jalat
olit ko tulessa ja käetki olit kipeät lypsämisestä.
Väylän kummallakin rannalla vallitsee täysi kaaos. Äitiä ja
Setää ei näy, mutta tyttö ei voi jäädä heitä etsiskelemään, koska hänen
tehtävänään on huolehtia lehmistä. Nämä tulevatkin kaikkine inhimillisine piirteineen ja tunteineen, kipuineen ja mielihaluineen lukijalle tutummiksi kuin
tytön kanssa kulkevat ihmiset konsanaan. Lehmiin suorastaan kiintyy.
Pakolaiset otetaan lännen
puolella yleensä ystävällisesti ja avuliaasti vastaan, mutta on niitäkin, jotka
pelkäävät pakolaisten jäävän sodan päätyttyäkin heidän niskoilleen. Joidenkin
on vaikea ymmärtää, että todellinen hätä on ajanut ihmiset pois kotiseuduiltaan,
vaikka näkevätkin joen vastarannalla saksalaisten sytyttämät tulipalot.
Joku tuli kysyhmään hyyr haar nii kommit hiit. Siihen se
mummo sano, että saksalaiset on ottahneet meän maat, polttahneet meän koit ja
viehneet tyttäremmä, venäläiset on tappahneet meän miehet ja pojat, te otitta
ja lapuksi varastitta meiltä pikkukläpit jo ennen ko sota kunnola alko, saatta
ottaa nyh vaivojenna palkaksi meät raihnaset ja lophuunkäytetyt ukot ja akat.
Pakolaisleirien kurjuus puolestaan paljastuu, kun tyttö
joutuu niille äitiä etsiessään. Parakit ovat niin kylmiä ja kosteita, ettei niihin
olis saanu laittaa etes keritsemättömiä lamphaita. Taudit leviävät. Ei
ole lupa lähteä mihinkään, ei lupaa tehdä mitään. Talvi on tuskainen, mutta keväällä
sota on ohi ja kesällä pakolaiset pääsevät kotimaahan. Tytölle paluu kuitenkin merkitsee suurta surua ja pettymystä.
Liksom kuvaa päähenkilönsä taivallusta ja ajatuksia pienintäkin
yksityiskohtaa myöten, mutta niin mielenkiintoisesti, että tekstiä miltei ahmii.
Meänkieli on värikästä ja ilmeikästä – tuntuu, että sen ansiosta kerronnan vauhdikkuus
ja huumori moninkertaistuvat eikä haittaa, vaikka kaikkia sanoja ei täysin
ymmärtäisikään.
Kirjan nimettömäksi jäävän päähenkilön kautta lukija saa
kokea, millaista evakkomatka on nuoren naisen näkökulmasta, miten pelottavaa, turvatonta
ja raskasta. Silti tyttö jaksaa ja ennättää mietiskellä vaikkapa luomakunnan
syntyä ja nykytilaa, avaruutta ja ihmisten historiaa. Miten kaunis onkaan hänen
tulevaisuudenunelmansa! Ja miten epärealistinen…
Aattelin hetken, että elettäis aikaa, joka olis sata
vuotta eessäpäin, ja uuen aja ihmiset olis niin viisaita, että tietäisit
paikkansa maapallola ja ossaisit ellää sovussa ittensä, toisten ihmisten ja
koko luomakunnan kanssa. Kukhaan ei pitäs toista ihmistä tai elläintä orjana,
kaikki lähtis liikheele samoista lähtökohista eikä niin, että toinen syntyy
rikhautheen ja toinen köyhyytheen, ja kaikki ossais punnita mennyttä ja tulevaa
eikä vain höökyilis porkkanan perässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti