STATOVCI, PAJTIM: Lehmä synnyttää yöllä

Kustantaja: Otava 2024

Kosovossa vuonna 1990 syntyneen Pajtim Statovcin romaani Kissani Jugoslavia sai vuonna 2014 Helsingin Sanomien palkinnon vuoden parhaana esikoisteoksena. Vuonna 2019 Statovcista tuli kaikkien aikojen nuorin Finlandia-palkinnon voittaja romaanllaan Bolla ja nyt hän on ehdolla vuoden 2024 Finlandia-palkintoon romaanilla Lehmä synnyttää yöllä.

Lehmä synnyttää yöllä -romaanina kertoja on Kujtim, jonka nimi merkitsee muistia. Hän on vuonna 1996 lähes yhdeksänvuotias ja päässyt muun perheen mukana Kosovoon vierailemaan äidinisän luona. Hän on erityisesti odottanut tutustumista isoisän lehmään ja haluaa ehdottomasti olla yöllä läsnä lehmän synnyttäessä (eli poikiessa), mutta tositilanne jättää häneen pysyvän trauman.

Ikävä muisto Kujtimille jää myös isoisästä, jonka hellyydenosoitukset ovat epämiellyttävän tunkeilevia. Poika vaistoaa, että on aikuisten mielestä jotenkin vääränlainen ja kelvoton, mutta mitä hän voi tehdä? Eikä hän aina ymmärrä syytä rajuihin kurituksiin, joita isoisä ja äitikin harrastavat. Kujtimin paras ystävä on kuin onkin isoisän lehmä.

Paras asia isoisän luona on lehmä jonka seurassa vietän suurimman osan ajastani, olen lehmän lapsi ja kerron sille suomeksi keksimiäni tarinoita... ja lehmä kuuntelee ja uskoo kaiken, vaihtaa asentoaan tai nuolaisee huuliaan tai hengähtää syvään tai mylvähtää tai katsahtaa minuun nyrkin kokoisilla silmillään jotka ovat tummat ja surulliset…

Sekavien tunteiden riepottama Kujtim löytää lopulta ystäväkseen myös metsässä asuvan kolmipäinen kimeerin, joka hellii, lohduttaa ja rohkaisee poikaa. Pelko kuitenkin on pojan elämässä päällimmäisenä: on lähestyvän sodan uhka ja on isoisän mustanpuhuva kiukku, jota Kujtim lopulta pakenee hyppäämällä kaivoon. Myöhemmin äiti tunnustaa, että lasten tuominen Kosovoon oli iso virhe.

Kotona ilmapiiri on vihainen ennen kaikkea isän vuoksi, jota ei voi puhutellakaan ennen kuin siihen saa luvan. Isä pahoinpitelee ennen kaikkea alistuvaa äitiä, mutta myös lapsiaan pienimmästäkin uhman merkistä. Koko lapsuusikänsä ajan Kujtim toivoo itsekeskeisen, raa’an ja valehtelevan isänsä kuolemaa, minkä myöhemmin paljastaa kuolleelle isälle suunnatuissa kirjeissään.

Koulussakaan ei ole helppoa sille, jonka kaikki tietävät kaukaa tulleeksi. Muut oppilaat huutelevat kosovolaisille pilkkasanoja ja opettajan ennakkoluulojen värittämä asenne antaa siihen suorastaan luvan. Pakolaisia epäillään levottomuuksien aiheuttamisesta ja juonittelusta. Opettaja korostaa yhä uudestaan, ettei Kujtim ole suomalainen eikä Suomi hänen kotimaansa.

…sinä olet keskinkertainen, oikeinkin välkky pakolaiseksi muttet mitenkään erityisen terävä kun suomalaisiin vertaa…

Kujtim oppii esittämään nöyrää kohdatessaan alistamista, nöyryytystä tai väkivaltaa, mutta hänen sisimmässään on silti jotain lujaa. Puolittain vahingossa hän löytää kirjaston, lukemisen ja kirjoittamisen pyrkiessään viettämään mahdollisimman paljon aikaa poissa kotoa. Vielä tässä vaiheessa Kujtimia kannustaa luottamus siihen, että hänen kuvitelmansa tulevat joskus toteutumaan.

Äitini ja sisarukseni eivät välitä puhua menneestä, enkä liioin minäkään, ja minusta se on hyvä asia, sillä kaikesta ei tarvitse keskustella ja on olemassa asioita joihin puhe ei auta, asioita jotka kuolevat ihmisen sisään hiljaisuudella ja häätämällä, ja olen tyytyväinen, että välillämme vallitsee yhteisymmärrys siitä, että mitä enemmän aikaa lapsuutemme ja nykyhetken väliin jää, sen parempi, me emme ole järjen lapsia vaan väkivallan ja valheen, minä ja sisarukseni – koko lapsuutemme me pelkäsimme elämää, vanhempiamme ja kaikkia aikuisia ihmisiä, sotaa ja aseita ja hulluksi tulemista, ja yhä tänäkin päivänä minä ja sisarukseni luomme todellisuutta tyhjästä, tapahtumia joiden tiedämme olevan keksittyjä, ja vannomme toisillemme muistavamme ne, tuon ja tuonkin…

Nykyhetkeen tultaessa Kujtim on kyllä menestynyt kirjailijana, mutta tuntee itsensä silti masentuneeksi ja väsyneeksi. Niinpä hän lähtee mielellään äidin seuraksi tämän lähtiessä vielä kerran käymään synnyinseuduillaan Kosovossa. Matka on kuitenkin pettymys. Paikalliset ihmiset yrittävät lypsää ”rikkaalta” kirjailijalta rahaa ja jälleen Kujtim tuntee tulleensa kohdelluksi epäreilusti. Kiukustumisen seuraukset saa tuntea Suomen pääministerikin.

Statovcin teksti vyöryy ja kuohuu. Paikoin virkkeet ovat pilkkujen jaksottamaa useamman sivun mittaista hengästynyttä vuodatusta, mutta silti kaiken tuntee olevan täysin kirjailijan hallinnassa. Kujtimin tarinaa sävyttää ulkopuolisuuden tunne, mutta sitä keventävät suorastaan absurdeja mittasuhteita saavuttavat tapahtumat. Onkohan Kujtimilla on taipumusta liioitteluun?