Kustantaja: WSOY 2024
Amira Mansurin äiti on suomalainen ja isä palestiinalainen.
He muuttivat Suomeen 1980-luvulla kuvitellen tulevansa suvaitsevaiseen maahan – ja
kyllähän lehdissä hehkutettiinkin sitä, miten perheessä oli yhdistetty
kaksi kulttuuria. Amira kuitenkin koki kantasuomalaisesta poikkeavan
ulkonäkönsä rasitteeksi: automaattisesti oletettiin, ettei hän osaa suomea eikä
tunne maan tapoja. Nyt samat epäilyt kohdistuvat Amiran omiin lapsiin – jälleen
pelkän ulkonäön perusteella.
Amiran sukutausta on yhtenä syynä siihen, että hänen työnsä
lehden muistokirjoitusten laatijana vaihtuu toimittajaksi ulkomaanosastolle
siinä vaiheessa, kun joukko palestiinalaisia tekee terrori-iskun Valtioon eli Israeliin
ja Valtio vastaa täysmittaisella sodalla. Sukulaistensa avulla Amira pystyy
löytämään sopivia haastateltavia artikkeleihinsa; hän on arvokas lisä lehdelle.
Amira pyrkii jutuissaan olemaan mahdollisimman puolueeton. Hän
myöntää, että Valtiolla on oikeus puolustautua, kun sen kansalaisten kimppuun
käydään. Hän muistuttaa kuitenkin, ettei väkivalta alueella alkanut palestiinalaisten
iskusta, vaan sitä edelsi Valtion pitkä miehityskausi, Kaistaleen saarto ja Valtion
siirtokuntien hivuttautuminen yhä edemmäs palestiinalaisten alueelle.
Israel on Valtio, jolla on kaikki valta. Palestiina on
vain paikka siellä jossain, olemassa vain toiveena.
Israeliin liittyvät lehtijutut aiheuttavat väistämättä kriittisten
kommenttien vyöryn. Pelkästään Amiran nimen perusteella ihmiset tekevät
päätelmiä hänen tietämyksensä tasosta, tarkoitusperistään ja uskonnostaan. Moni
korostaa, että Israel on Jumalan valittu kansa ja ”se toinen kansa” myöhemmin
keksitty. Amira alkaa tuntea olevansa lehdelle rasite ja turvallisuusuhka.
Nykyhetkeen lomittuu muistoja Amiran lapsuudesta ja
nuoruudesta, jonka hallitsevin hahmo oli isä. Isä leikki pienten lastensa
kanssa, isä oli iloinen, isä teki herkullista ruokaa, isä selitti asioita. Koko
perhe pääsi käymään sukulaisissa isän kotimaassa, joskin lapsille jäi
vierailusta mieleen vain yksittäisiä tapahtumia ja tunnelmia.
Tytärten kasvaessa tilanne muuttui. Tytöt alkoivat hävetä
isäänsä, joka ei hallinnut suomen kielen vivahteita, joka oli liian äänekäs ja
jota vartijat seurasivat kaupassa. Isäkään ei ollut enää onnellinen muulloin kuin
muiden kaukaa tulleiden miesten seurassa. Hänellä oli vaikeuksia löytää töitä ja vaimon
kanssa alkoi tulla riitaa. Tyttäret eivät olleet lainkaan kiinnostuneita isänsä
kielestä tai uskonnosta.
Ajattelin isää istumassa ison liikenneympyrän kupeessa
huoltoasemalla iltaisin muiden kaukaa saapuneiden miesten kanssa. Heitä yhdisti
kieli ja ymmärrys paikoista ja tapahtumista, joita heidän suomalaiset lapsensa,
vaimonsa ja työtoverinsa eivät voineet täysin käsittää. Kieli soljui
vaivattomasti ja miehet nauttivat, vaikka naapuripöydän yrmykasvoiset
suomalaiset vilkuilivat kahvikuppiensa takaa.
Seitsemäntoistavuotiaana Amira matkusti yksinään tapaamaan
isänsä omaisia, ennen kaikkea iäkästä isoäitiään eli sittiä. Edes Suomen passi
ei auttanut, vaan hän joutui lentokentällä arabinimensä takia pitkälliseen
kuulusteluun. Virkailijat saattoivat oikeasti pitää häntä mahdollisena
turvallisuusuhkana Valtiolle tai sitten kyseessä oli valta-aseman näyttäminen.
Asuessaan sukulaistensa luona Rannalla Amairalle valkeni,
miten monin tavoin Valtio rajoitti ja kontrolloi palestiinalaisten elämää ja
miten toivottomalta tulevaisuus näiden silmissä näytti. Hän oppi hieman
ymmärtämään etenkin nuorissa miehissä Valtiota kohtaan kytevää vihaa, joka
saattaisi hetkenä minä hyvänsä leimahtaa väkivaltaisuudeksi.
Ei Amira silti solahtanut täysin palestiinalaistenkaan
joukkoon. Hänen lyhythihainen ja -helmainen kesämekkonsa aiheutti pahastusta ja
pilkkaa, huivittomuutensa ja puuttuva arabiantaitonsa kummastusta. Yhä
uudestaan sukulaiset joutuivat selittämään ihmisille, että Amira on
ulkomaalainen eikä siksi hallitse tapoja.
Tunsin olevani vääränlainen. En oikeutettu olemaan osa
isäni kansaa. Samalla koin kasvavaa ärtymystä perheeni puolesta. Oli helppoa
valittaa, käskeä oppimaan kieltä ja uskontoa. Täältä käsin oli vaikeaa ymmärtää
elämää vieraassa maassa, ja sitä, ettei sodan kouraa pääse pakoon, vaikka
lähtisi pois.
Nyt nämä sukulaiset ovat keskellä sotaa, josta virtaa lehden
toimitukseen toinen toistaan järkyttävämpiä kuvia. Amiran huoli omaisten
turvallisuudesta yhdistettynä häneen itseensä kohdistuvaan raakaan maalittamiseen
saa Amiran terveyden murtumaan. Psyykkisitä ongelmista ajoittain kärsinyt isä
sen sijaan saa itseensä uutta puhtia. Hän muuttaa Turkkiin, koska on siellä
läheistensä kanssa ainakin saman meren äärellä ja ehkä saa tuntea appelsiininkukkien
tuoksunkin.
Muistan sen tuoksun varmasti vielä silloin, kun kuolen.
Sen, miten tuuli puhalsi appelsiininkukkien tuoksua Välimeren rannoilla,
Jaffasta asti.
Isäni appelsiinienkukkien maasta -teoksen teksti on
napakkaa ja luvut lyhyitä. Kaikesta heijastuu vankka asiantuntemus ja ehkä myös
Irene Zidanin (s. 1986) omat kokemukset – onhan hänenkin äitinsä suomalainen ja
isänsä palestiinalaistaustainen. Hän on toiminut nimellä Aishi Zidan Lähi-idän
kirjeenvaihtajana ja saanut vuonna 2018 Journalistiliiton Sananvapauden
kunniastipendin.
Irene Zidanin teos kannattaa lukea, sillä se auttaa ymmärtämään
hieman paremmin sitä, mikä johti Lähi-idässä tällä hetkellä vallitsevaan
tilanteeseen. Juuret ovat vuosikymmenten takana.
Jos kysyisin tarpeeksi monelta paenneelta, kidutetulta,
johtajalta, kapinallissotilaalta, tappajalta, menettäneeltä, ehkä silloin
ymmärtäisin jatkuvaa, monisyisen mädättävää onnettomuutta, jota kutsutaan
laimeasti sodaksi.
