ARVOLA, INGEBORG: Jäämeren laulu

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Kniven i ilden (2022)

Suomennos: Aki Räsänen

Me olemme karaistuneita, yksinkertaisia metsäsuomalaisia, me liu’umme yötä vasten, hanget kannattelevat meitä, ruokaa tarvitsemme vähän. Meitä pettuleivällä ravittuja, turkiksiin puettuja pohjoissuomalaisia kutsutaan kvääneiksi, kveeneiksi…

Norjalainen Ingeborg Arvola (s. 1974) oppi lapsena isältään suomenkielisiä sanoja ja sanontoja, joita nyt hyödyntää isoisoisoäidistään Priita-Kaisa Seipäjärvestä kertovassa teoksessaan Jäämeren laulu. Norjankielisessä alkuteoksessa nuo suomenkieliset ilmaukset on kirjoitettu kursiivilla ja kursiivilla ne hieman hämmentävästi ovat myös suomennoksessa. Teos ajoittuu enimmäkseen 1860-luvulle.

Kolmekymmentäviisivuotiaalla, kauniilla ja nauravaisella Priitalla on kaksi aviotonta lasta, joilla on eri isät. Saadakseen nuoremman poikansa Heikin kastetuksi Priita alistuu kirkon kuritettavaksi ja asettuu neljänä peräkkäisenä sunnuntaina seurakunnan eteen pilkattavaksi. Suutuksissaan hän päättää lähteä Sodankylästä ja muuttaa Norjan Pykeijaan, jossa entuudestaan jo asuu Pehr-veli perheineen.

… minä hymyilen auringon, hymyilen itseni, minä väsyn harvoin, minulla on tarttuva nauru, sanovat, ajattelematon, sanovat myös. Nyt minä irtoan siitä mitä minusta sanotaan, nyt minusta tullaan sanomaan jotain muuta, toisissa paikoissa, toisia sanoja, toisia tarinoita.

Ruijaa kohti lähtee talvella hiihtämään joukko ihmisiä, mutta pian Priita ja pojat sekä perheen vähäistä omaisuutta ahkiossa vetävä Rakastan-vaadin erkanevat muista. Priita nimittäin on laajalti tunnettu isoisältään perimiensä parantajantaitojen ansiosta ja käy matkansa varrella auttamassa niin ihmisiä kuin eläimiäkin. Kaksitoistavuotias Aleksi vartioi, ettei äiti haksahda häntä kosiskeleviin miehiin.

Keväällä Priitan perhe saapuu Näätämöön ja majoittuu Askan taloon odottamaan seuraavan talven lumikelejä. Saamansa avun vastineeksi Priita ja Aleksi osallistuvat riuskasti tilan töihin ja kolmevuotias Heikki ilahduttaa talon emäntää Kreetaa, joka ei pysty saamaan omia lapsia. Priitan ja tilan isännän Mikon välillä väreilee jotain, mutta kunnioituksesta Kreetaa kohtaan tunteille ei anneta valtaa.

Lopulta Priita lapsineen saapuu perille Pykeijaan. Pehr-veli oli jo valmistellut muuttoa Amerikkaan, mutta vuoden kalastuskaudesta näyttää tulevan niin tuottoisa, että lähtöä kannattaa lykätä. Aleksi hyväksytään yhteen venekunnista ja Priita ansaitsee rahaa toisaalta perkaamalla muiden naisten joukossa kaloja rannalla ja toisaalta auttamalla kärsiviä lähimmäisiään.

Priitalle olisi puolisoksi tarjolla luotettava leskimies, mutta Mikon saapuminen Pykeijaan täyttää naisen ajatukset. Lopulta molemminpuolinen kiihko vie Priitan ja Mikon toistensa syliin. Asia ei kauan pysy ympäristöltä salassa ja monet tuomitsevat Priitan. Pettynyt Aleksi pistää välit poikki äitiinsä, mutta paheksuu myös Mikkoa. Tämä surettaa Priitaa, mutta pahoille puheille rakastavaiset tuskin lotkauttavat korvaansakaan.

Maailma on suuri, niin suuri on maailma, koko taivas, kaikki meri, kaikki suot, kaikki polut, niin paljon on olemassa, mitäpä merkitsevät toisten pahat sanat, ne ovat vain osa kuhinaa, pienimpiä risuja, pieni osa kaikkea olevaa, niin paljon rakkautta ja ihoa, niin monia huulia ja silmiä… katse näyttää niin nuorelta, leikkisältä ja hilpeätä ja halusta ja ilosta säteilevältä, koska hän katsoo minua, koska tässä olemme me, koska nyt on nyt…

Mikko ja Priita kuvittelevat pystyvänsä järjestämään asiansa niin, ettei heidän suhteestaan koidu kenellekään suurempaa harmia, mutta yllättäviä ongelmia on tulossa. Kestääkö rakkaus tosipaikan edessä? Mitä enteilevät Priitan toistuvasti näkemät unet kuolleesta lapsesta?

Pikkuväki ilmoitti, että jokin tulee muuttumaan, jotain repäistään pois siitä, mitä luullaan vankaksi perustaksi. Ruskeaa vettä. Ruskeaa, sameaa vettä.

Kirjassa kerrotaan tarinoita Ruijan tapahtumista ja ihmisistä, kiistoista ja ennakkoluuloista, mutta myös yhteishengestä ja anteliaisuudesta. Kuvataan saamelaisten, talonpoikien ja kalastajien elämää ja vanhoja tapoja sekä keinoja pitää kaikkialla elävä näkymätön pikkuväki ihmisille myötämielisenä. Huumoria riittää ja oman säväyksensä kirjaan tuo eloisa kieli.

Jäämeren laulu on ensimmäinen osa Ruijan rannalla -trilogiasta. Romaani voitti Norjan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Bragen vuonna 2022 ja oli seuraavana vuonna ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon. Seuraavia osia odottelee varsin kiinnostuneena, sillä Priitan ja Mikon tulevaisuus näyttää vihjeiden perusteella sisältävän sekä iloa että surua.