Kustantaja: Otava 2024
Alkuteos: Old Babes in the Wood (2023)
Suomennos: Hilkka Pekkanen
Kanadalaisen Margaret Atwoodin (s. 1939) teos Vanhaa
rakkautta sisältää viisitoista kertomusta, jotka on jaettu kolmeen osioon.
Osioista ensimmäinen ja kolmas kertovat pariskunnasta nimeltään Nell ja Tig. He
esiintyivät jo Atwoodin novellikokoelmassa Poikkeustiloja (2006) ja heidän
esikuvinaan lienevät Margaret Atwood itse ja puolisonsa, kirjailija ja
kulttuuriaktivisti Graeme Gibson (1934–2019).
Kirjan ensimmäisen osion nimeke on Tig & Nell. Se
sisältää kolme kertomusta, joista kukin alkaa jostakin vuosikymmenten
takaisesta muistosta ja päättyy sellaiseen nykyhetken tapahtumaan, joka on tuon
muiston laukaissut. Oli luontoristeilyä varten käyty ensiapukurssi. Ol9 Provencen
talon vuokraisäntä raivokohtauksineen. Oli rakas kissa, jonka kuolemaa
itkiessään Nell tosiasiassa suree jo lähestyvää eroa Tigistä.
Kirjan viimeisen osion nimeke on Nell & Tig. Sen
sisältämät neljä kertomusta kuvaavat Nellin elämää ja tunteita Tigin kuoleman
jälkeen. Tig on poissa, mutta silti Nellille yhä vahvasti läsnä. Hänellä ovat
vielä tuoreena mielessä viimeiset yhteiset kuukaudet, jolloin elämästä huolettomasti
nautiskellut Tig hiljalleen katosi, mutta syvä rakkaus ei.
Hän piteli Tigiä sylissään, kun tämä nukkui. ”Älä lähde,
älä lähde”, hän kuiskaili. Niin hän sanoi vain silloin, kun Tig nukkui. Jos hän
sanoisi niin silloin, kun Tig oli valveilla, mitä tämä voisi siihen vastata?
Heillä ei kummallakaan ollut vaikutusvaltaa siihen, Tigin vähittäiseen lähtöön.
Tig tuntisi vain syyllisyyttä siitä, että oli jättämässä hänet.
Nellille leskeys merkitsee sellaisten asioiden opettelua,
joista Tig on aiemmin huolehtinut. Se merkitsee pitkän yhteiselon aikana
kertyneiden tavaroiden lajittelua ja päätöksiä siitä, mitä säästää ja mitä
hävittää. Raastavan surun voivat herättää Tigin koulussa tekemä puulipas ja
viimeinen purkki Tigin valmistamaa marmeladia. Jopa taivaan tähdet.
Kirjan toinen, kahdeksan kertomusta sisältävä osio on
nimeltään Paha äitini. Samannimisessä novellissa viisitoistavuotias
tytär ei uskalla olla tottelematta äitiään, koska puolittain uskoo tämän olevan
noita. Luultavasti äiti vihjailee salaisista kyvyistään, koska haluaa tyttären
tuntevan olonsa korkeampien voimien varjelemaksi.
Osion novelleissa on mielikuvituksen leikkiä avaruusolioita
myöten, mutta ne sisältävät myös kärjekkäitä huomioita yhteiskunnasta. Osansa
saavat politiikka, ilmastonmuutos, internet, nettihuijarit ja ihmisten
puhelinkäyttäytyminen. Ovat menneet, nykyiset ja tulevat pandemiat. On
1960-luvun seksuaalinen vapautuminen ja 1970-luvun feminismi. Jokainen
aikakausi tuhoaa vanhaa, mutta saattaa myös nostaa esiin jotain omana aikanaan
hyljeksittyä ja luoda siitä jotain uutta.
Joustamattomuus on rajoittuneen mielen merkki…. Monet
erehtyivät pitämään päähänpinttymiä ajatteluna.
Moni kertomuksista liittyy naisen asemaan. Tuntuu siltä,
ettei nainen saisi olla liian oppinut tai hänelle käy kuten Hypatia
Aleksandrialaiselle tai yliopistollisesta kaavasta poikkeavalle naistutkijalle.
Kertomuksista hupaisin on Metempsykoosi eli sielun matka, missä
maakotilon sielu tempautuu yhtäkkiä naisen ruumiiseen ja joutuu totuttautumaan
sen kummalliseen toimintaan. Vai onko sittenkin niin, että nainen kuvittelee
olevansa kotilo? Auttaisiko käynti psykiatrilla?
Atwood ryydittää kertomuksiaan toisaalta lakonisella
huumorilla ja toisaalta pontevalla paisuttelulla. Kaikesta paistaa hänen laaja
historian, kirjallisuuden ja luonnontieteiden tuntemuksensa. Vanheneminen voi olla
pelottavaa ja masentavaa, mutta se saattaa olla myös vapauttava vaihe elämässä.
Ehkä silloin ennättää nauttia arjen ohikiitävistä iloistakin.
Hänellä oli tapana sanoa, että kun vuosia kertyy
tarpeeksi, voi vaikka tanssia pöydällä, jos pystyy vielä kiipeämään sille… Ei
tarvitse enää vetää vatsaa sisään. Voi hölmöillä vaikka kuinka, koska vanha
ihminen on joka tapauksessa hölmö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti