NIVUKOSKI, PAULA: Pimeät päivät, valkeat yöt

Kustantaja: Otava 2025

Paula Nivukosken romaanissa Nopeasti piirretyt pilvet (2019) nuori Liisa joutuu ottamaan vastuun isokyröläisestä Koskiluhdan tilasta ja kehittyy todelliseksi voimanaiseksi. Teoksessa Kerran valo katoaa (2022) pääosissa ovat Liisan tytär Kerttu ja tämän puoliso Johannes, joka joutuu jatkosodan aikaan sotavangiksi. Pimeät päivät, valkeat yöt jatkaa Kertun ja Johanneksen tarinaa.

Eletään 1950-luvun alkua. Kertun elämä Johanneksen rakentamassa Ruusupuron talossa on kiiltokuvaihanaa, sillä hänellä on kaikki, mitä maailmassa saattaa toivoa. Sodan muistot palaavat enää harvoin ahdistamaan Johannesta, joka kohentaa tiluksia seuranaan jo isäntämäisiä otteita esittelevä seitsemänvuotias Eino. Kertun helmoissa pyörivät tomera Anni ja Sakari-vauva.

Eräänä kevätpäivänä Eino ryhtyy veistämään komeaa kolmimastoista kaarnalaivaa tuohipurjeineen. Jossain vaiheessa yleensä asioihin puuttumaton mumma rupeaa kyselemään Einon perään ja Kerttu arvaa nopeasti, mistä lähteä etsimään. Hän on vain kädenojennuksen päässä pojastaan, kun villisti kuohuva Kyrönjoki tempaa tämän mukaansa. Mitään ei ole tehtävissä.

Taivas on valkea ja hiljaa, aivan kuin Jumalakin olisi kääntynyt selin. Einon viimeisenä päivänä taivas oli kirkkaampi kuin ikinä. Ehkä enkelit jo tiesivät ja kaikki taivaan kynttilät sytytettiin.

Kertun ylle laskeutuu musta ja kylmä hiljaisuus. Hän tuskin pystyy hengittämään, saati puhumaan. Arkisiin askareisiin ryhtyminen tuntuu vaativan enemmän voimavaroja kuin hänellä on, mutta omasta vihkipuvusta leikatun Einon kuolinpaidan hän silti haluaa ommella omin käsin. Ajatteleekohan hän kuten mumma ja pieni Anni: Minkä tähären Einolle luotiin niin vähän päiviä ja mumma saa viäläki elää?

Ystävät eivät yritä lohduttaa Kerttua sanoillaan, vaan auttamalla hienotunteisesti käytännön töissä ja lempeästi koskettamalla. Kerttu ja Johannes sen sijaan eivät osaa tukea toisiaan, vaan tuntevat kuilun kasvavan välilleen. He näkevät kyllä toistensa surun, mutta vetäytyvät vaieten oman kuoreensa. Metsä on se paikka, minne kumpikin hakeutuu huutamaan ilmoille tuskaansa.

Muiden ihmisten kohdalla elämä menee koko ajan eteenpäin ja uudet tapahtumat vievät jo heidän huomionsa. Kerttu sen sijaan pystyy ilon hetkinäkin ajattelemaan vain sitä, ettei Eino saanut näitäkään asioita nähdä ja kokea. Surevalle ja syyllisyydestäkin kärsivälle äidille ulkopuolisten on turha sanoa, ettei hänen pitäisi valittaa, kun hänellä on sentään vielä jäljellä kaksi lasta.

Syksyllä Senni-täti kutsuu Kertun vierailulle luokseen Vaasaan. Ajatus suorastaan huimaa: voisiko Kerttu tosiaan lähteä uuteen ympäristöön ja kokea hetken vapautta! Oppisiko hän silloin hengittämään niin, ettei kipu joka hetki viiltäisi sielua halki? Johannes vakuuttaa pärjäävänsä kotona lasten kanssa muutaman päivän ja kaikki ystävät lupaavat auttaa tarvittaessa.

 Muutaman päivän ajan saisin olla omien ajatusteni kanssa tai kaikista ajatuksista vapaa. Muutamaksi päiväksi päästäisin irti surustani, hellittäisin kaikesta ja katsoisin, mitä minusta on jäänyt jäljelle.

Sennin luona on hyvä olla. Keitetään kaffit, puhellaan arkisista asioista. Tutustutaan kaupungin vilinään ja koetaan uusia ja kiinnostavia asioita: teatteria, konsertteja, elokuvia, kahvilaelämää. Kerttua pelottaa ajatus kotiinpaluusta, sillä hän ei tunne itseään vieläkään tarpeeksi vahvaksi pitämään kaikkea koossa. Ja niin lähtö Vaasasta siirtyy milloin mistäkin syystä.

Omaiset ja ystävät suhtautuvat todella ymmärtävästi Kertun pitkittyvään poissaoloon. Lapsensa kuoleman jälkeen pahan romahduksen aikoinaan kokenut äiti tietää, että liikaa kantamaan joutuneen on välillä pakko hellittää. Ja Johannes osaa ilmaista syvimpiä tuntojaan paljon paremmin kirjeessä kuin puheissaan:

Tuu sitten takaasin, kun jalaat kantaa hiakkateilläkin. Vaikka voin minä sua syliskin kantaa tai reppuseljäs.

Nivukoski kuvaa runollisen kauniisti ja uskottavasti kaikkinielevän surun eri vaiheita ja vivahteita sekä elämänuskon vähittäistä palautumista. Lempeä huumori takaa sen, ettei tarina käy lukijalle liian raskaaksi. Oman lisänsä siihen tuo mehevän pohjalaisen murteen luonteva käyttö. Erityinen huomio kiinnittyy lukujen napakoihin loppusitaisuihin ja puhutteleviin luontokuvauksiin.

Kirjan pohjimmainen sanoma kiteytyy himmelissä. Mumman tekemä taidokas himmeli särkyy eikä sitä voi mitenkään korjata, mutta Kerttu tekee tilalle uuden ja hieman yksinkertaisemman. Se toimii, vaikkei olekaan täydellinen. Samoin ihminen voi särkyä ja jatkaa elämäänsä hieman erilaisena, sillä rikkinääselläkin syrämmellä voi rakastaa.

Pimeät päivät, valkeat yöt on hieno teos! Siitä nauttiakseen ei välttämättä tarvitse lukea sarjan aikaisempia osia, mutta henkilöiden elämänvaiheiden tuntemus antaa kyllä lukukokemukselle erilaista pohjaa.