Kustantaja: WSOY 2025
Alkuteos: Your Presence Is Mandatory (2024)
Suomennos: Jaakko Kankaanpää
Kansi; Ville Laihonen
Vuonna 2007 ukrainanjuutalainen Jefim Šulman kuolee
Donetskissa 84-vuotiaana. Hän on sukunsa sankari, joka suuressa isänmaallisessa
sodassa ”pääsi Berliiniin asti” ja jonka veteraanistatuksen ansiosta perhe on
saanut hieman parempia asuntoja. Tosin Jefimin kokemuksista sodassa kukaan ei
tiedä käytännöllisesti katsoen mitään. Ehkä jonkun hauskan jutun tai maininnan tovereista Miehen jäämistöstä löytyvä kirje muuttaa kaiken.
Jefimin menneisyyttä kartoitetaan kahdessa eri aikatasossa. Niistä
toinen ulottuu lähelle nykyhetkeä alkaen vuodesta 1950, jolloin Jefim tapaa
Kiovan yliopiston suorittamissa geologisissa kaivauksissa väitöskirjaansa viimeistelevän
Ninan. Kaksikymmentäviisivuotias Nina pelkää jäävänsä ilman aviomiestä, sillä hän
ei ole kaunotar ja on lisäksi elänyt häpeällisesti saksalaisten miehitysvallan
alla Ukrainassa. Komea ja ystävällinen tutkimusavustaja Jefim kyllä kelpaisi.
Nina ja Jefim solmivat pian avioliiton, asettuvat asumaan
Stalinoon (Donetskiin), saavat kaksi lasta ja aikanaan lastenlapsiakin. Nina on
kuitenkin pettynyt: puoliso on työnsä vuoksi paljon poissa kotoa ja muutenkin
varsin etäinen. Juhlissa Jefim on seurueen ilopilleri, mutta vaimon kanssa keskustelee
vain käytännön asioista. Hän ei kerro mitään menneisyydestään eikä aina
totuutta nykyhetkenkään tapahtumista.
Ninan ja Jefimin tarinaan limittyvät sodan vuodet 1941–1946,
jotka vaikuttavat ratkaisevasti Jefimin persoonallisuuteen. Vuonna 1941 hän on
seitsemäntoistavuotias alokas, joka on pienen, yhdellä tykillä varustetun sotilasjoukon
kanssa Liettuassa tarkkailemassa Saksan joukkojen toimintaa. Jefim luottaa
kommunismiin, Staliniin ja puna-armeijaan eikä usko sodan muodostuvan juuri jännittävää
seikkailua kummemmaksi.
…millainen onni häntä oli kohdannut, kun hän oli päässyt
tykkimieheksi. Olihan panssarivaunun ampuminen sadan metrin päästä sentään
hienompaa kuin vaikka ihmisen ampuminen kiväärillä. Mutta jos hänen täytyisi
ampua joku lähietäisyydeltä, hän tietysti tekisi niin.
Jo saksalaisten ensimmäinen isku tuhoaa venäläisleirin,
mutta Jefim selviää vain parin sormen menetyksellä. Hengissä selvinneet puna-armeijan
sotilaat viedään Saksaan vankileirille. Siellä olot ovat kauheat, miehiä kuolee
nälkään, kidutukseen ja tauteihin. Jefimin suurin ongelma on kuitenkin hänen
juutalainen taustansa, jonka salaamisessa hän tarvitsee oveluutta, tuuria ja
tovereiden apua.
Myöhemminkin Jefim onnistuu keplottelemaan itsensä kuiville toistuvien
vaaratilanteiden keskeltä. Hän kohtaa yllättäen myös ihmisiä, jotka auttavat
häntä nimenomaan hänen juutalaisuutensa vuoksi, joten Jefim suhtautuu sodan
jälkeenkin saksalaisiin melko neutraalisti. Hän ihan oikeasti pääsee Berliiniin
ja lopulta myös kotiin, missä onnekkaasti saa uuden sotilaspassin ilman
merkintöjä vankeusajasta.
Heitä ei pidetty oikeina veteraaneina, heille ei
myönnetty veteraanien etuisuuksia ja aina, kun he hakivat töitä, heidän oli
täytettävä kaavake, jossa monien loukkaavien kysymysten joukossa vaadittiin
saada tietää: ”Oletteko te tai onko joku lähisukulaisenne joutunut vihollisen
vangiksi suuressa isänmaallisessa sodassa?” Myös tavalliset ihmiset karsastivat
heitä. Olivathan he viettäneet sodan turvassa Saksassa sillä aikaa, kun
todelliset isänmaanystävät olivat taistelleet Neuvostoliiton puolesta.
Jafim on perheensä vuoksi helpottunut siitä, ettei kanna
sotavangin häpeällistä leimaa, mutta toisaalta valhekin on taakka. Jefim ei
uskalla tavata sotaveteraaneja, vaan ainoastaan kohtalotoveriaan vankileiriltä.
Hän varoo jokaista sanaansa, ettei lipsauttaisi mitään paljastavaa siinäkään
vaiheessa, kun sotavangeillekin on myönnetty veteraanin oikeudet. Hänen on vaikea
sisäistää sitä, ettei ole petturi, vaan järjestelmän uhri.
Vuosien myötä moni asia muuttuu niin Jefimin kotimaassa kuin
perheessäkin. Kun omaiset lukevat Jefimin kirjeen vuonna 2007, he tuskin enää
järkyttyvät vaan paremminkin tuntevat sääliä. Tarina tosin ei pääty tähän, vaan
ulottuu vuoteen 2015, jolloin yhdeksänkymmentävuotias Nina todistaa Venäjän
tykkien jälkiä Donetskin hautausmaalla ja alkaa sanella muistelmiaan, totuutta
Neuvostoliitosta ja Venäjästä.
Kuka kolmenkymmenen vuoden kuluttua enää muistaisi,
millainen Neuvostoliitto oli ollut? Nälänhädän hirvittävyyden, sodan kauhut,
ilon tärkeästä tieteellisestä työstä, vainoharhaisen hallinnon typeryyden,
helpotuksen ja pettymyksen, kun maa, jota he olivat koko ikänsä rakentaneet,
hajosi sekasortoon, vapauteen ja ahneuteen.
Sasha Vasilyukin juuret ovat Ukrainassa ja Venäjällä, mutta kolmetoistavuotiaasta asti hän on asunut Yhdysvalloissa. Sankarien sukua
on esikoisromaani, joka perustuu Vasilyukin isoisän jälkeensä jättämään
kirjeeseen kokemuksistaan Hitlerin Saksassa. Sodan aikana natsit vangitsivat lähes kuusi
miljoonaa neuvostoliittolaista sotilasta ja tappoivat heistä yli puolet.
Juutalaisista sotilaista alle viisi tuhatta pääsi hengissä takaisin
kotimaahan ja Sasha Vasilyukin isoisä oli yksi heistä.
Sankarien sukua -teoksessa on paljon Ukrainan
historiaan liittyvää tietoa. Mainitaan vuosien 1932–1933 nälänhätä. Mainitaan
natsi-Saksan miehitysaika ja natsien toimeenpanema juutalaisten joukkomurha
Babi Jarissa. Mainitaan rikollisuuden nousu 1990-luvulla. Kaunokirjallisessa
mielessä Sankarien sukua -romaani on hieman epätasainen, mutta tarina
kantaa silti. Tällä hetkellä se on myös varsin ajankohtainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti