PERRIN, VALÉRIE: Sunnuntain unohdetut

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Les oubliés du dimanche (2015)

Suomennos: Saara Pääkkönen

Kansi: Emmi Kyytsönen

Pienessä ranskalaiskylässä asuva Justine oli vuonna 1996 nelivuotias ja serkkunsa Jules kaksivuotias, kun heidän vanhempansa kuolivat auto-onnettomuudessa. Justinen ja Julesin isät olivat kaksoset ja lasten huoltajuus meni heidän vanhemmilleen. Mummi ja vaari eivät kuitenkaan olleet kovin lapsirakkaita, vaan etäisiä ja vaiteliaita. Lasten kysymykset vanhempien kuolemasta jäivät vaille vastauksia.

Nyt Justine on kaksikymmentäyksivuotias. Hän rakastaa musiikkia ja käy usein lauantaisin tanssimassa ja huvittelemassa kolmenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevalla Paratiisiklubilla. Usein ilta päättyy jonkun miehen syliin ja viime aikoina syli on ollut miehen, josta Justine käyttää nimitystä Mikäsenytoli. Vaikka mies onkin tosi mukava, ei Justine halua kiinteää suhdetta.

Justine rakastaa myös vanhuksia. Hän työskentelee lähihoitajana Hortensia-vanhainkodissa ja tekee mielellään ylitöitä ehtiäkseen rauhassa kuunnella asukkaita. Sunnuntaisin hän yrittää keksiä piristävää ohjelmaa niille, joiden luona ei tuolloin vieraile ketään. Onkohan joku muukin ajatellut ”sunnuntain unohdettuja” soitellessaan näiden omaisille paikkaansapitämättömiä kuolinilmoituksia?

Justinen ehdoton suosikki asukkaiden joukossa on yhdeksänkymmentäkuusivuotias Hélène, jonka pala palalta paljastuvasta elämäntarinasta löytyy niin rakkautta ja sotaa kuin hieman mystiikkaakin. Tästä Justine kirjoittaa siniseen muistivihkoon oman tulkintansa lahjaksi Hélènen tyttärenpojalle Romanille, joka saa Justinen sydämen läpättämään.

Hélènen kursiivilla kirjoitettu tarina limittyy Justinen omaan tarinaan. Vuonna 1917 syntyneellä Hélènellä koulunkäynti loppui siihen, ettei hän pystynyt lukemaan, vaikka tunsikin kirjaimet. Kuusitoistavuotiaana hän sitten lähes syntyi uudelleen, kun urkurin poika Lucien Perrin opetti hänelle pistekirjoitusta ja Hélène sai vihdoinkin haukata tiedon makeaa hedelmää.

Lucien oli järjettömän rakastunut tyttöön, jota suojeli valkoinen lokki ja joka piti Lucienia onnentuojanaan. Pari asui yhdessä ja hoiti kylän bistroa, kunnes maailmansota kosketti heitäkin. Lucien vangittiin ja myöhemmin hänen ilmoitettiin kuolleen keskitysleirillä. Hélène ei tätä uskonut, sillä hänen lokkinsa oli lähtenyt Lucienin matkaan ja oli yhä poissa.

Ja monen vuoden kuluttua Lucien ja lokki todella saapuivat Hélénen luo mukanaan pieni Rose-niminen tyttö. Vei aikansa ennen kuin pariskunta löysi uudelleen punaisen lankansa, musiikin ja tanssin sekä unelmat lämpimistä maista hiekkarantoineen. Vuosien päästä Lucien kuoli (oikeasti) ja Héléne muutti Hortensiakotiin.

Kun aloitin työt Hortensiakodissa, sain kuulla, että Hélène viettää päivänsä hiekkarannalla päivänvarjon alla. Kun hän muutti taloon, katolle asettui lokki.

Justine ja Héléne tunsivat lapsina ja nuorina itsensä muista poikkeaviksi ja kummankin elämää koskettivat erilaiset salaisuudet. Jotkut näistä arvoituksista aukeavat vain lukijalle eivätkä silloinkaan tuo selvää vastausta kaikkeen, mutta kyllä Justinekin löytää asioita, jotka saavat hänet katsomaan omaa elämäänsä uudessa valossa. Pystyykö hän antamaan valheita anteeksi?

Valérie Perrinin esikoisromaani Sunnuntain unohdetut on yhtä viehättävä kuin pari vuotta sitten suomalaisia ilahduttanut Vettä kukille -romaani. Kerronta on ilmavaa, vetävää ja täynnä lempeää huumoria, vaikka käsitteleekin suuria aiheita: vanhenemista, surua, muistin valikoimia muistoja sekä vahvoja tunteita – etenkin rakkautta ja joskus käsittämättömiäkin tekoja, joita sen vuoksi on valmis tekemään.