Kustantaja: Otava 2025
Alkuteos: (2023)
Suomennos: Taru Salminen
Kansi: Ensee
Kolmekymppinen Jeongmin on kiukuspäissään irtisanoutunut tv-käsikirjoittajan
työstä ja linnoittautunut uuteen asuntoonsa Kastanjanpiikkikylässä. Eräänä kesäisenä
päivänä tarve lähteä ulos paisuu kuitenkin niin suureksi, että hän ryntää
kadulle ja ensimmäiseen tielle osuvaan kahvilaan. Tosin kyseessä ei ole
kahvila, vaan pieni keramiikkapaja, mutta erinomaista kahvia Jeongmin saa
sieltäkin.
Ennen kuin Jeongmin ennättää tajutakaan, hänelle on
aikataulu keramiikanteon opetteluun. Alku on hankalaa: ensimmäinen lautanen on
muotopuoli ja seuraavat yritelmät hajoavat uunissa. Se ei kuitenkaan harmita,
sillä pelkkä käsien upottaminen saveen ilman suuria tavoitteita tuottaa
Jeongminille iloa. Hän myös innostuu kehittelemään aivan uudenlaista
monikäyttöastiaa.
Eihän keramiikasta niin kuin ei ihmisestäkään tule
täydellistä yhdellä yrittämällä. Sitä paitsi ponnistelu tekee lopputuloksesta
sitäkin arvokkaamman.
Pienessä keramiikkapajassa Jeongmin pääsee osaksi
samanhenkisten ihmisten yhteisöä. Pajassa käy työskentelemässä hyvin monenlaisia
ihmisiä aloittelijoista ammattilaistason taitureihin ja lukiolaispojasta
senioriin. Työskentelyn ohella osallistujat kahvittelevat ja ruokailevat
yhdessä, mikä onkin todella harkittua ja vakavaa toimintaa. Huomiota
kiinnittävät myös ihmisten muodollisen kohteliaat tavat.
Keramiikkapajassa vakinaisesti työskentelevistä kerrotaan
lyhyesti ja osuvasti taustatietoja. Kaikilla on menneisyytensä joskus
kipeinekin salaisuuksineen, mutta myös selkeät haaveensa. Kun kirjan tarina
lähenee loppuaan, on moni kasvanut valmiiksi suuriin muutoksiin ja unelmiensa
toteuttamiseen. Myös Joengmin on löytänyt jälleen itsensä – sekä karhumaisen
miehen ja pienen kissan.
Suuri keramiikkakisa -tv-sarjan ansiosta Pieni
korealainen keramiikkapaja -romaanissa kuvatut asiat eivät ole aivan
vieraita, vaan tietää jotain savenkäsittelytekniikoista ja ainaisesta
epävarmuudesta, tuleeko työ ehjänä ulos uunin 1 250 asteen kuumuudesta.
Yhtä leppoisa ja hyväksyvä tunnelma on niin televisiosarjassa kuin Yeon Sominin
kirjassakin. Tässä taitaa kiteytyä koko asian ydin:
Saven muovaaminen on kuin sydämen muovaamista. Mitä
hartaammin möhkälemäistä ja rujoa savea muovaa ja mitä hellemmin sitä katsoo,
sitä kauniimpaa ja rakkaampaa siitä tulee. Samoin käy, kun keskittyy niihin
rujoihin tunteisiin, joita ei edes haluaisi kohdata. Vain katsomalla suoraan
sydämeen voi nähdä, mitä siellä oikeasti on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti