YAGI, EMI: Venus ja minä

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: Kyukanbi no kanojotachi (2023)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Tokiosta kotoisin oleva Emi Yagi (s. 1988) herätti laajaa kansainvälistä huomiota esikoisromaanillaan Tyhjyyspäiväkirja, jolla voitti Dazai Osamu -palkinnon. Hänen toinen romaaninsa Venus ja minä jatkaa kirjailijan omaperäistä linjaa ja tarjoaa paljon enemmän ajateltavaa kuin 105 sivua sisältävältä teokselta odottaisi.

Rika Horauchi on yliopistosta valmistunut nuori nainen, joka työskentelee pakastevarastolla. Yliopistossa Rika opiskeli latinaa Suomessa vietetyn opiskelijanvaihdon innoittamana ja sai ainoana oppilaana professorin jakamattoman huomion. Nyt professori suosittelee häntä työhön museolle – keskustelemaan kerran viikossa latinaksi kreikkalaisesta Afrodite-patsaasta Roomassa veistetyn kopion kanssa. Synnyinpaikkansa vuoksi veistos haluaa käyttää nimeä Venus.

Rika hieman arastelee työhön suostumista, mutta Venus ottaa hänet kiitollisena vastaan ja keksii Rikalle heti uuden kutsumanimenkin. Hän on nyt Hora. Venus on tuntenut itsensä tylsistyneeksi ja yksinäiseksi, sillä salin muut seitsemän jumalatarpatsasta puhuvat keskenään kreikkaa tai jotain muuta muinaiskieltä (ja hieman englantia). Horan sujuva latina siis ilahduttaa uhkeaa kaunotarta.

Hän totta vie näytti rakkauden ja kauneuden ilmentymältä. Korokkeella uhkea vartalo taipui upeaan s-kurviin. Symmetrisistä, hymyilevistä kasvoista oli huolella raavittu pois kaikki persoonalliset piirteet; niistä puuttuivat suupielten hymyrypyt ja silmäkulmien rypyt, ja toisaalta niihin oli kaiverrettu hienoinen antautuminen onnen pauloissa, mikä sai hänet näyttämään entistäkin elegantimmalta ja myyttisemmältä.

Muiden patsaiden tavoin Venuskin pystyy liikuttamaan vain päätään, mutta kuinka mieluusti hän haluaisikaan tehdä jotain! Nukkuakin! Entistä tomerammaksi muuttunut Hora tuo hänelle viihdykkeeksi musiikkia ja valokuvia maailman eri kolkista. Rakkauden jumalatar puolestaan osaa tuudittaa kuulijan lähes transsiin viekoittelevan käheällä alttoäänellään ja hyväilevillä sanoillaan.

Hora huomaa rakastuneensa jumalattareen! Hän alkaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta jossain kaukana, poissa museosta, jossa Venusta ahdistaa olla koko ajan katseiden ja arvioinnin kohteena. Kiusallista jumalattarelle on myös museon komean intendentin Hashibami tunkeileva omistuksenhalu. Mutta miten Venus saataisiin pois museosta?

Venus ja minä -teos kertoo myös Rikan taustasta. Hän oli lapsena hieman muista poikkeava ja jo alakouluiässä hänelle kehittyikin katseilta suojaava kuori: pitkä keltainen sadetakki, joka pysyi päällä, olipa Rikalla millaiset vaatteet hyvänsä tai ei vaatteita ollenkaan. Rika kompasteli helmoihinsa, kärsi ilmatiiviin kuoren alla hikoilusta, sai ihottumaa ja lakkasi miltei puhumasta leukaan asti vedetyn vetoketjun takia.

Käperryin sadetakkini sisään. Olisin halunnut keltaisen muovin paksunevan entisestään, kunnes mikään lämpö tai kenenkään ääni ei pääsisi läpi, jotta voisin iäksi sulkeutua sen sisään. Ja samalla odotin, että suojani olisi murrettu.

Keltaisen sadetakin paksuus ja peittävyys vaihtelevat Rikan mielentilan mukaan. Kukaan ympäröivistä ihmisistä ei tunnu näkevän takkia, paitsi pieni lapsi, joka näkee monen muunkin yllä olevat suojavarustukset: korvaläpät, maskit, hansikkaat. Ehkä koittaa vielä sellainen hetki, jolloin Rika ei enää tarvitsekaan suojaavaa kuortaan. Ainakaan itselleen.

Venus ja minä -romaanissa kaikki on unenomaista ja hieman sijoiltaan nyrjähtänyttä. Toteavaan sävyyn mainituista yksityiskohdista rakentuu hupaisia mielikuvia ja absurdit mittasuhteet saavuttavia tilanteita, mutta takana on koko ajan johdonmukainen yritys kuvata ennen kaikkea naisen osaa yhteiskunnassa, yksinäisyyttä sekä ystävyyden ja rakkauden kaipuuta. Onni voi löytyä yllättävältä taholta!

PS. Kansikuvaksi valittu Rene Magritten maalaus The Difficult Crossing kuvastaa hyvin kirjan surrealistista henkeä.