ITKONEN, JUHA: Huomenna kerron kaiken

Kustantaja: Gummerus 2025

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kun sukeltaa menneisyyteensä, kun todella heittäytyy tai sitten vain ajautuu ei ainoastaan muistamaan vaan muistelemaan, ei välttämättä päädy lähemmäs totuutta vaan päinvastoin kauemmas siitä. On mahdotonta tavoittaa elettyä elämää sellaisenaan, mieli jäsentää sen kohtauksiksi, ja jos kohtauksia laittaa peräkkäin, syntyy väistämättä tarina.

Juha Itkosen romaani Huomenna kerron kaiken on Lassen ja Marjan tarina. Tosin sen ainoa kertoja on yli seitsemänkymppinen Lasse ja Marjan ääni kuuluu vain hänen välityksellään, joten ei ole ihan varmaa, miten luotettavaa kaikki kerrottu on. Lasse itsekin välillä epäröi muistikuviensa parissa ja tahattomien unohduksien lisäksi saattaa mukana olla myös tahallisia.

Helsinkiläinen Lasse oli akateemisen perheen poika ja työskenteli itsekin dosenttina yliopistossa. Hän tunsi kuitenkin olevansa eksyksissä kosteiden iltojen ja suhdesotkujen keskellä. Tilanne muuttui, kun Lasse irtaantui yliopistomaailmasta, ryhtyi antikvariaatin pitäjäksi ja sai vastuuta ja rajoja. Lassen lempimusiikkia oli ja on yhä Ludwig van Beethovenin 13. jousikvartetosta osa Cavatina.

Lassen lapsuus ei ollut helppo vaikean isäsuhteen vuoksi ja hänen sisimpäänsä patoutui paljon surua ja kiukkua. Ehkä tästä syystä Lasse ei halunnut sitoutua kehenkään, vaan oli täysin tyytyväinen vaihtuviin kumppaneihin, joista omalla tavallaan välittikin. Hän piti itseään kilttinä, mutta oli oikeasti aika ylimielinen – muka naisten ymmärtämisessä taitavampi kuin useimmat sukupuolensa edustajat!

Kemiläisestä työläisperheestä Helsinkiin saapuneella Marjallekin oli painolastia: isän itsemurha, äidin alkoholinkäyttö, turvattomuus. Hän tapasi Lassen yliopistolla, mutta lyhyttä suhdetta tuskin saattoi kutsua seurusteluksi. Provinssista tullut Marja ei Lassen mielestä ollut hänen tasoaan – mielikuunneltavakin Abbaa! Hylätyksi tuleminen teki silti kipeää.

Kuluu yli kaksikymmentä vuotta, ennen kuin Marja ja Lasse 1990-luvun loppupuolella tapaavat uudelleen. Nyt Marja on tyylikäs seurapiirirouva ja kahden aikuisen pojan äiti, jonka mies on korkeassa asemassa Suomen ylivoimaisesti merkittävimmässä yrityksessä. On optiomiljoonia ja hulppea talo Haukilahdessa. Pariskunta on kuitenkin eroamassa Marjan vaatimuksesta.

Lähes viisikymppisten Marjan ja Lassen seksi on tajunnan räjäyttävää eikä pariskunta ole saada tarpeeksi toisistaan. Jossain vaiheessa Marja alkaa toivoa tilanteen selkiyttämistä, mutta Lasse ei ole valmis ajattelemaan elämäänsä yhtään nykyhetkeä pidemmälle. Ehkä siksi kestää aikansa, ennen kuin hän raottaa edes hieman menneisyytensä ikäviä puolia.

Mutta milloin sinä aiot paljastaa itsesi minulle? Milloin sinä aiot kertoa minulle kaiken?... Ehkä huomenna, minä vastasin. Huomenna kerron kaiken.

Sitten teknokupla puhkeaa ja Marjan huoli perheestään kasvaa. Samalla kasvaa Lassen mustasukkaisuus. Kertoja on aika ajoin viitannut johonkin tulevaan järkyttävään tapahtumaan ja draamaa onkin luvassa. Jälleen asioita, joista Lasse ei pysty kertomaan Marjalle ja jotka johtavat etääntymiseen. Kirja kuitenkin päättyy sanoihin: Huomenna kerron kaiken. Ehkä Lasse seitsemänkymppisenä vihdoinkin uskaltaa!

Huomenna kerron kaiken -teos on tunnelmaltaan kaunis ja surumielinen. Kirjan rakenteen ansiosta mielenkiinto säilyy, vaikka puhutaankin aivan tavallisista ihmisistä ja heidän arjestaan. Henkilöistä lämpimimmin jää ajattelemaan Lassen apulaista Hanssonia, joka vuosien kuluessa kehittyy huikeasti. Kirjaa on helppo ja joutuisa lukea, mutta se sisältää myös suuria kysymyksiä. Miksi ihmisestä tulee sellainen kuin tulee? Tarvitseeko kestävä suhde tekojen lisäksi myös sanoja?

Tässä vielä muutamia Huomenna kerron kaiken -teoksesta poimittuja ajatuksia:

… ihmiselämä on kehdosta hautaan jatkuva tietämättömyyden tila, jonka keskellä teemme mielestämme rationaalisia valintojamme.

Ymmärrys omista teoistaan ja toimintansa motiiveista, siinä määrin kuin sitä ylipäätään on, tulee elämässä aina liian myöhään, vasta kun teot on jo tehty. Sitä ei voi muuttaa. Sille ei mahda mitään. Tämä koskee meitä kaikkia, poikkeuksetta: vahinko on jo tapahtunut.

Rakastava ihminen on suojaton, mutta hän kuitenkin rakastaa. Häntä rakastetaan. Ehkä riippuvuus on rakkautta, mitä muuta se edes voisi olla, ihminen tulee riippuvaiseksi asioista, joita rakastaa. Kaikesta sellaisesta, mikä tuottaa iloa ja onnea ja lohtua tällä tarkoituksettomalla vaelluksella kahden hiljaisuuden välissä.

Mikään ei koskaan ole samanlaista, ei samalla tavalla täydellistä kuin jokin täydellinen aikanaan oli, ja jos jää kiinni täydellisyyden muistoon, uudet onnellisetkin kokemukset värjäytyvät sen sameilla sävyillä niin kuin valkopyykin sekaan unohtunut punainen sukka värjää koko koneellisen.

…yhä vahvemmin minusta tuntuu siltä että kosketus on kaikki. Kaikkein tärkein asia, suurinta ja ihmeellisintä mitä ihmiselämässä on. Ilman kosketusta ihmiset lakastuvat kuin kukat ilman vettä. Kuihtuvat ja kuolevat sisäisesti, muuttuvat kärttyisiksi ja vihaisiksi ja käyvät kiinni toistensa kurkkuihin. Vihaksi kuviteltu tunne on oikeasti vain yksinäisyyttä ja ahdistusta. Se syntyy kosketuksen puutteesta…