Kustantaja: Otava 2026
Alkuteos: What We Can Know (2026)
Suomennos: Jaakko Kankaanpää
Mitä voimme tietää, mitä voimme uskoa ja lopulta mitä
voimme rakastaa. (Richard Holmes: Dr Johnson & Mr Savage. 1993.)
Vuonna 2119 eletään maailmassa, joka on käynyt läpi sotia ja
pandemioita. Ilmastonmuutos ja valtamereen syöksynyt ydinohjus ovat nostaneet
merenpintaa niin, että laajoja alueita on jäänyt veden alle ja esimerkiksi Englanti pilkkoutunut
rajujen vuorovesien ja merirosvojen kurittamaksi saaristoksi. Ihmisten määrä
maapallolla on lähes puolittunut ja elinikäodote laskenut selvästi.
Yllättävän paljon tietovarantoa ja kulttuuriperintöä on
kuitenkin onnistuttu säilyttämään. Datakeskukset, museot, kirjastot ja
yliopistot ovat paenneet merennousua kukkuloille ja vuorille. Imperiumiksi
kasvaneen Nigerian internetistä on yhä saatavilla valtavat määrät digitaalisessa
muodossa olevia lehtiartikkeleita, valokuvia, videoita ja sosiaalisen median
viestejä.
Thomas (Tom) Metcalfe on neljäkymmentäneljävuotias
kirjallisuustieteilijä, joka vaimonsa Rosen kanssa vetää South Downsin
yliopistossa kurssia ”sekoamisen ajasta” eli ajanjaksosta, jolloin ihmiskunta
olisi vielä voinut ratkaista ongelmansa. Ihmiset ymmärsivät, mitä oli tulossa
ja tiesivät keinot kurssin muuttamiseen, mutta eivät toimineet.
Mukavuudenhalusta? Ahneuttaan?
… silloin lennettiin 3 000 kilometriä viikon
lomamatkalle, pystytettiin pilvikattoon asti ulottuvia rakennuksia, ikimetsiä
kaadettiin paperiksi, jolla voi pyyhkiä takapuolensa… Se oli ollut silkkaa
poltetun maan taktiikkaa, välinpitämättömyyttä ja halveksuntaa tulevia
sukupolvia kohtaan.
Opiskelijat boikotoivat Tomin ja Rosen kurssia, koska eivät
enää halua rypeä menneessä. Tom itse romantisoi 1900-luvun loppua ja 2000-luvun
alkua, tuota yltäkylläistä ja riehakasta aikaa. Ihmisiä ympäröivä luonto oli
silloin itsestäänselvyys. Appelsiineja sai talvellakin. Kahvi oli muuta kuin
tammenterhoista tai hikkorista tehtyä. Ja tehtiinhän tuona aikana myös suurenmoisia
keksintöjä!
… silloin selvitettiin ihmisen genomi, keksittiin
internet, pantiin alulle tekoäly ja lähetettiin kaunis kultainen teleskooppi
puolentoista miljoonan kilometrin päähän avaruuteen.
Tom suunnittelee tuosta ajankohdasta kirjaa, joka
vaikuttaisi siltä kuin hän itse olisi ollut todistamassa kaikkea tapahtunutta. Hän
olisi mukana yhden aikakauden kuuluisimman runoilijan eli Francis Blundyn ja tämän lähipiirin elämässä ja täyttäisi tiedossa olevien tosiasioiden välit
todennäköisyyksiin perustuvilla päätelmillä: mitä nuo ihmiset tekivät ja
ajattelivat, millainen oli heidän mielentilansa.
Merkityksellinen koko tarinan kannalta on eräs ilta
lokakuussa 2014. Silloin joukko ystäviä kokoontuu Francis Blundyn taloon
viettämään hänen vaimonsa Vivienin syntymäpäiviä. Silloin Francis lukee
kirjoittamansa runon ”Korona sinulle, Vivien” (korona tarkoittaa kruunua
ja myös useista sonaateista koostuvan runon viimeistä sonaattia) ja luovuttaa
sen Vivienille ainutkertaisena syntymäpäivälahjana.
Francisin runoa ylistetään maasta taivaisiin, vaikka
ilmeisesti vain Vivien näkee sen kirjoitettuna ja muut joutuvat puhumaan pelkän
kuulemansa perusteella. Paljonkohan noin 2 500 sanaa sisältävästä runosta jäi
kenellekään oikeasti mieleen? Yllättävää
kyllä, juhlarunoa ei koskaan julkaista eikä sen säilymisestäkään ole takeita. Ehkä
juuri siksi sen maine vain kasvaa vuosikymmenten vieriessä.
On ihmeellistä, miten runo – vieläpä runo, jota kukaan ei
ole lukenut – saattaa elää kulttuurissa niin voimallisena…
Tomille runon löytämisestä on muodostunut miltei
pakkomielle. Yllättäen hän saakin lupaavan vihjeen ja onnistuu Rosen rahojen ja
suhteiden avulla toteuttamaan monivaiheisen matkan Gloucestershireen, Francisin
ja Vivienin talon raunioille. Rankka seikkailu tuottaa tulosta: löytyy maahan
kaivettu terässäiliö ja säiliöstä Vivienin vuonna 2020 kirjoittama teksti.
Mitä voimme tietää -teoksen toinen osa koostuu
Vivienin muisteluista elämästään ja ihmissuhteistaan sekä eräästä hurjasta tapahtumasta.
Kertomus poikkeaa paljon siitä, mitä tutkijat ovat tottuneet Vivienin
päiväkirjojen ja aikalaismainintojen pohjalta pitämään totuutena. Voivatko he nyt
uskoa uuteen näkemykseen? Miten oikein Vivien muistaa tai tulkitsee mennyttä?
Ilmastonmuutoksen katastrofaalisista seurauksista kirjassa
puhutaan varoittavaan sävyyn – elämmehän juuri nyt vedenjakajalla. Lisäksi
esiin nousee naisasia; Vivien ajautuu koulutuksestaan ja nousujohteisesta
urastaan huolimatta ensimmäisen puolisonsa Percyn omaishoitajaksi. Kuvaus muistisairauden
vaikutuksista kilttiin ja iloiseen Percyyn on riipaiseva. Puolisonsa kuoleman
jälkeen Vivien siirtyy passaamaan itsekeskeistä Francisia, suurta runoilijaa.
Mitä voimme tietää -romaanin rakenne on hieno.
Ensimmäinen osa kertoo siitä, miten saatavilla olevan tiedon pikkutarkalla
tutkinnalla päädytään tietynlaiseen totuuteen. Toinen osa taas näyttää sen,
mitä yksilö oman muistinsa perusteella pitää totuutena. Se keikauttaa ajatukset
uusiksi ja nostaa kokonaisuuden merkittävälle tasolle, mutta onko siltikään saatu tyhjentävää vastausta kysymykseen: Mitä voimme tietää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti