HÄRKÖNEN, ANNA-LEENA: Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen tutkii Onnen tunti -teoksessaan monelta kannalta aikuisen ja lapsen välistä suhdetta. Miten vanhempi kestää sen, ettei pysty pitämään huolta lapsestaan? Miten lapseen vaikuttaa se, ettei vanhempi pysty tarjoamaan hänelle turvallista elämää? Voiko isä- tai äitipuoli rakastaa kumppaninsa lasta kuin omaansa? Voiko ja uskaltaako sijoituslapsen huostaansa ottanut rakastaa tätä kuin omaansa? Pystyykö äiti irrottamaan otteensa, kun lapsi alkaa itsenäistyä? Pystyykö lapsi irtaantumaan äidistään? Härkösellä riittää myötätuntoa kaikkia osapuolia kohtaan, myös hankalien asioiden parissa painivia ja ylityöllistettyjä sosiaalivirkailijoita kohtaan. Toki kritisoitavaakin on, esimerkiksi sijaisperheiden tukemisessa.

Kirjan päähenkilö on Tuula. Hänellä on suloinen kymmenvuotias poika Roope ja tuore avomies Harri, mutta silti hän on epämääräisen tyytymätön. Hänen päätöksensä hakea sijaisvanhemmuutta on varsin spontaani ja saa läheisen ihmisen aivan aiheellisesti kysymään: ”Mitä aukkoa sä yrität itsessäs tukkia?” Tuulan oma lapsuus on ollut henkisesti turvaton, koska boheemi äiti ei ole missään vaiheessa kyennyt ottamaan aikuisen roolia. Samalla Tuulasta on kehittynyt ihminen, joka myötäilee, hillitsee itsensä ja näyttää aina iloiselta. Sijaislasten ongelmien kanssa painiminen avaa hänen omia solmujaan ja lopulta Tuula oivaltaa, ettei kukaan ole täydellinen – eikä tarvitse ollakaan. Tärkeintä on yrittää.

Perheeseen sijoitetut sisarukset, kahdeksanvuotias Luke ja viisivuotias Venni, kipuilevat omalla tavallaan Aurinkoinen Venni pelästyy jokaista negatiivista sanaa, halveksii itseään ja käy yöllä tarkistamassa, että aikuiset ovat vielä tallella. Luke esittää kovaa ja välinpitämätöntä, mutta pitää hyvää huolta pikkusiskostaan (ja käy yöllä tarkistamassa, onko jääkaapissa ruokaa). Sijaisisä Harri on kirjan tasapainoisin, ymmärtäväisin ja järkevin henkilö, miltei liian hyvä ollakseen totta. Kun hän lopulta latelee totuuden sanoja, niillä on vaikutusta.

Sujuvaa tekstiä Härkönen on aina osannut kirjoittaa ja nautittavasti kirja etenee nytkin. Etenkin replikointi on humoristista ja värikästä puhekieltä. Jotkut kohtaukset ovat varsin koomisia, esimerkiksi aamupala jolla Venni täysin viattomasti kutsuu sijaisäitiään huoraksi. Tai kohtaus jossa Luken ja Vennin biologinen isä ja sijaisisä istuvat kylmässä saunassa tyhjentämässä konjakkipulloa ja ruotimassa menneitä. Vaikka kirjassa käsitellään suuria ongelmia, on sen ote kuitenkin viihteellinen. Kirjan loppu tuntuu liian idylliseltä ja ratkaisut helppoilta. Ajatuksia kirja kyllä herättää ja siihenhän Härkönen on pyrkinyt.