Hannu Väisänen (s. 1951) on ainoana Suomessa saavuttanut korkeimmat mahdolliset tunnustukset sekä kirjailijana että kuvataiteilijana eli kirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja Taiteen valtionpalkinnon. Maailmanlaajuisestikin on ainutlaatuinen hänen omaelämäkerrallinen romaanisarjansa Anterosta, joka jo koulupoikana tietää olevansa taiteilijaksi syntynyt ja määrätietoisesti raivaa kaikki esteet tieltään. Sarjan kolme ensimmäistä osaa käsittelivät Anteron lapsuutta ja nuoruutta Oulussa sekä tietä Savonlinnan Taidelukion kautta Suomen Taideakatemiaan.
Taivaanvartijat –teoksessa Antero on 24-vuotias ja juuri valmistunut kuvataideakatemiasta. Yllättäen hänet kutsutaan maalaamaan alttaritaulu kotikaupungin uuteen kirkkoon. Nuori taiteilija on tohkeissaan, mutta myös hieman epäileväinen: onko hän vapaaehtoisesti vetämässä ylleen sunnuntaitaiteen jouhipaitaa? Alitajunta tosin on jo työstänyt aihetta ja elämän seppele on syntymässä.
Pitää vain aloittaa maalaaminen odottamatta minkäänlaista taivaan ennustamaa oikeaa hetkeä, pysähtymättä pohtimaan luomistapahtuman olemusta, taulun kokoa tai mitään metafyysistä. Ensimmäinen pensselinveto ei ole mysteerio eikä hyppy tuntemattomaan. Pää on valmistellut kättä jo monta päivää.
Kuvittele että taulu on suuri rummunkalvo, maalaa siis myös korvillasi. Kaksin käsin, kahdella jalalla, kahdella silmällä ja myös kahdella korvalla. Kunnes ne kaikki yhdessä huutavat: Seis!
Moderni tulkinta hämmentää sekä seurakunnan päättäjiä että seurakuntalaisia. On odotettu näköistaidetta, mutta nyt on jopa risti esitetty aineettomassa muodossa. Sama toistuu vuosia myöhemmin Helsingin Kontulassa, missä ällistellään valaankokoista Abloy-avainta. Päättäjät eli ”taivaanvartijat” eivät kaihda juonitteluakaan yrittäessään saada läpi omat tulkintansa. Väisänen kuvaa heitä kirpeän tarkkanäköisesti ja yksityiskohtia säästelemättä, muttei kuitenkaan häijysti.
Taivaanvartijat pohtii taiteen tekemisen eri puolia ja periaatteita. Taide ei ole mystiikkaa, vaan käsityötä jossa ruumis ja sielu tekevät yhteistyötä ja menneisyys ja nykyisyys kohtaavat. Anterolle (ja kai Väisäsellekin) taideteoksen synnyttäminen tuottaa iloa monella tavalla, kun katselemisen ja tunnustelun lisäksi voi esimerkiksi nuuskia taulua. Vasta oman näkemyksen puolustaminen ”taivaanvartijoiden” edessä on raskasta.
Sisällön lisäksi Väisäsen teoksissa ihastuttaa suurenmoisen kaunis kieli. Taiteilijan silmä havaitsee kaikkialla mielenkiintoisia yksityiskohtia ja kirjailija osaa kääntää näkemänsä havainnot sanoiksi. Väisäsen kielikuvat eivät ole koskaan teennäisiä, vaan osuvia ja tuoreita. Yhdessä ja samassa lauseessa hän saattaa vedota useaan eri aistiin kuvatessaan värejä, ääniä, tuoksuja, tuntemuksia ja liikettä. Aistielämykset puolestaan voivat johdattaa ajatukset menneisyyteen tai herättää yllättäviä mielikuvia. Lempeä huumori on koko ajan läsnä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti