Vuonna 2005 hurrikaani Katrina rikkoi New Orleansia turvanneet padot ja suurin osa kaupungista jäi vesimassojen alle. Viranomaiset onnistuivat evakuoimaan asukkaita maaseudulle, mutta kaupunkiin jäi silti vielä paljon väkeä. Lähinnä köyhiä tummaihoisia. Palkittu ranskalainen kirjailija Laurent Gaudé (s. 1972) kuvaa tapahtumia teoksessaan Hurrikaani. Hän käyttää muutamaa kertojaa, joista jokaisella on oma äänensä. Yhdessä ja samassa lauseessa kertoja saattaa vaihtua useaan otteeseen, mutta heidät tunnistaa kyllä. Kirjan mieleenpainuvimpia hahmoja on lähes satavuotias neekerinainen Josephine Linc. Steelson. Hän vaistoaa hurrikaanin tulon jo päiviä ennen: … kohta tänne saapuu niin ärhäkkä narttukoira että neekereidenkin luut kolisevat. Itsepäinen Josephine ei suinkaan aio paeta kaupungista, mutta joutuu lopulta evakuoiduksi vastoin tahtoaan – valkoiset kun haluavat näyttää koko maailmalle tehokkuutensa. Josephine arvelee kyllä, etteivät mustat merkitse valkoisille juuri rottaa enempää.
Kaupunkiin on jäänyt myös Rose-niminen musta nainen. Hän on väsynyt eikä edes yritä pelastautua, vaan odottaa apaattisena kaupunkia kohti matkustavaa rakastettuaan. Mies, Keanu, hylkäsi hänet kuusi vuotta aiemmin, koska pelkäsi sitoutumista ja halusi seikkailua. Nyt hän palaa Rosen luo hermot riekaleina, kaivaten vain läheisyyttä ja sovitusta. Rosen pieni poika vaeltelee kaupungilla nauttimassa autioista kaduista, mutta onko viattomuudesta hänelle tarpeeksi suojaa? Pahuus on nimittäin päässyt kaupungissa valloilleen. Seurakuntalaistensa luo jäänyt valkoinen pappi menettää luonnonvoimien kurimuksessa järkensä ja lähtee Jumalansa puolesta kostoretkelle. Hänen iskunsa saattaa kohdistua kehen tahansa vastaantulijaan. Vankilasta karanneilla rikollisilla taas ei ole mitään pidikkeitä, vaan vain kylmä halu hyödyntää tilanne viimeistä mahdollisuutta myöten. Ketkä ovat todellisia petoja, ihmiset vai tulvan valloilleen päästämät alligaattorit?
On aika erikoista, että New Orleansin tapahtumista kirjoittaa ranskalainen kirjailija, mutta Gaudé on perehtynyt hyvin tosiasioihin. Miltei myyttisiin mittasuhteisiin paisuva myrsky vie ihmisiä vääjäämättä kohti kohtaloaan. Suuren tuhon keskellä jokainen on yksin, vaikka tiet hetkellisesti sivuavatkin toisiaan. Joissakin tapauksissa kohtaaminen on nopea ja kevyt, mutta joissakin se on äärimmäisen kohtalokas. Päällimmäiseksi ei kuitenkaan jää tuho, vaan rakkaus ja toivo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti