22.9.2014

KAKSI ROMAANIA VAIETUISTA ASIOISTA


KÄHKÖNEN, SIRPA: Graniittimies

Kustantaja: Otava 2014

Kiitetyn ja palkitun kirjailijan Sirpa Kähkösen (s. 1964) teoksista sekä Kuopio-romaanisarja että tietoteos Vihan ja rakkauden liekit (2010) liittyvät paljolti hänen oman sukunsa vaiheisiin. Ne syntyivät halusta ymmärtää isoisän menneisyyteen liittyvää hiljaisuutta ja tarpeesta avata edellisiä sukupolvia traumatisoineita asioita tämän päivän lukijoille. Graniittimies-romaanin punaupseerioppilas Lavr eli Lassi Tuomi oli todellisuudessa Sirpa Kähkösen isoisä Lauri Tuomainen, jonka myöhempiä elämänvaiheita kuvataan Kuopio-sarjassa. Graniittimiehen päähenkilö on kuitenkin Lavrin käly Klara, jonka muistokirjoitus on luettavissa Mustat morsiamet -romaanissa.

Graniittimies-romaanin alkupuolisko on Klaran minämuodossa kirjoittama selostus tapahtumista alkaen siitä, miten hän aviopuolisonsa Iljan kanssa saapui hiihtäen Petrogradiin kevättalvella 1922. Aineellisesta niukkuudesta huolimatta tekemisen halu oli kaikilla vahva ja usko uuteen parempaan yhteiskuntaan horjumaton. Paljon oli opittavaa: uusi ympäristö, uusi kieli, uusi kulttuuri.

Halusin myös sanoa, että aluksi oli vaikeinta. Tärkeintä oli löytää se pieni asia, johon saattoi kohdistaa katseensa ja jota saattoi ryhtyä korjaamaan. Jos katsoi koko suurta työmaata, uupui.

Se pieni asia löytyi katulapsia auttamaan perustetusta ”Ilon sepät” -yhteisöstä. Lisäksi Klaralle tarjoutui vielä mahdollisuus adoptoida kaksi lasta, orvot sisarukset. Ystäväpiirikin kasvoi. Suomesta saapui Iljan pikkuveli Lavr ihailemansa veljen perässä. Uhkea ja elämänjanoinen Jelena tuli sukupuolten välistä tasa-arvoa etsimään. Ydinjoukkoon kuului lisäksi sirkuksen nuori tähtiballerina, tietä yhteiskunnan huipulle tavoitteleva klovni, varakas liikemies ja idearikas kuvataiteilija. Ilon aikaa ei kuitenkaan jkestänyt kauan. Kun Klara allekirjoittaa raporttinsa vuonna 1935, on Stalinin vainojen aika jo alkanut. Lavr on karannut idealismin romahdettua takaisin Suomeen ja vankileiri uhkaa taustaltaan epäilyttäviä henkilöitä.

Kirjan loppupuolella ollaan datshalla Pietarin lähellä, vuosi on edelleen 1935. Ystäväpiiristä ovat jo erkaantumassa ne, jotka oman selviytymisensä vuoksi ovat valmiit millaisiin tekoihin tahansa. Muiden keskuudessa vallitsee jonkinlainen alistuneisuus: mahdollisuudet parempaan on menetetty ja tehtävänä on enää jälkien siivoaminen. Tässä osiossa käydään vuoronperään kaikkien ajatuksissa, joten näkökulmia ja tyylilajeja on monta.

Ja toveruusliittoja solmiessaan ihmisen tuli olla tarkka ja laskelmoiva: uskollinen sai olla vain niille, jotka olivat uskollisia valtiolle. Niin että loppujen lopuksi ihmisen ainut toveri oli suuri valtio.

Kähkösen tekstiä on mukava lukea, se on niin hallittua ja sujuvaa. Graniittimiehessä myös kirjan rakenne on kiinnostava ja taidokas. Tietyt asiat toistuvat ja ne voi nähdä sekä konkreettisina että symbolisina, esimerkiksi tulvavedestä pelastumistietä etsivä sirkuskarhu. Henkilögalleria on sopivan kokoinen; ihmisten väliset suhteet hahmotuvat ja henkilöt tuntuvat todellisilta ihmisiltä hyveineen ja paheineen. Jopa ne nimettömät, joita luonnehditaan vain muutamalla määreellä. Yhdeksi päähenkilöksi voi lukea myös kaupungin, joka nimeltään muuttuu joustavasti Petrogradista Leningradiksi, mutta pysyy sielultaan samana. Katulasten mielessä se elää myyttisenä Piter-hahmona, jonka nimeä he kantavat ikuisesti käsivarteensa tatuoituna.

Mikä sitten on graniittimies, jonka mukaan kirja on nimetty? Se on kattoa kannatteleva jättipatsas, joka korkealta paikaltaan seuraa tyynenä vuosien ja ihmisten lipumista ohi. Sitten eräänä päivänä pieni tyttö menettää henkensä keisarin ratsukkosaattueen jaloissa ja graniittimies laskeutuu maahan kostamaan hänen puolestaan. Keisari heitetään pois, tyrmien ovet avataan ja jätin johtama kulkue hulmuttaa valtavaa lippua, jossa lukee ”Svoboda”. Vapaus.

TERVO, KATI: Sukupuu

 Kustantaja: WSOY 2014

Kati Tervolta (s. 1954) on aiemmin ilmestynyt pakinakokoelmat Kesäpäiväkirja (2008) ja Jääkaapin henki (2011). Nyt Tervo on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa Sukupuu, jossa seitsemän naisen kautta kuvataan historian tapahtumia neljän sukupolven aikana niin Suomessa kuin Saksassa.

Kirja alkaa kuusivuotiaan Heidin kuvauksella mummunsa viimeisistä päivistä vuonna 1959. Muistisairas Adele on lapsen näkökulmasta toisaalta pelottavan susimainen rähisijä ja toisaalta leppoisa leivoksista nautiskeleva hahmo. Teoksen seuraavassa luvussa palataan menneisyyteen ja tilanteeseen, jossa nuori ja toiveikas Adele-morsian on saapunut tulevan anoppinsa luokse Tampereelle odottelemaan sulhasen toipumista sotavammoista. Poikaansa palvova Liisa-anoppi ei saksalaissyntyisestä miniästä ilahdu:

Siinä se ny kuluttaa mun lattioita. Olisi saanu jäärä astumati kynnykseni yli. Olisi pysyny Saksanmaalla. Ei puhu kiältä. Palvoo kuvastinta, keimailee ja suipistelee suutaan. Kihartaa hiuksiaan raudalla, jota kuumentaa liärelläni. Haisee viaraalta. Kulkee kukkahattu päässä kaupunkilla. Soittaa soittopeliä, että hävettää naapurien takia.

Adele on lopun ikäänsä vieras uudessa kotimaassaan ja sivullinen perheessään. Hänen hermojaan suojellaan, häntä kohdellaan kuin lasta. Aviosuhde ei vastaa unelmia, anoppi omii salakavalasti lapset ja side sukulaisiin katkeaa sodan vuoksi. Myöhemmissä luvuissa Saksaan jääneet sukulaiset kertovat omat tarinansa, jolloin valottuu myös Adelen lapsuus ja nuoruus: miten hän rakastui Johannekseen, miten torjui muiden huolenpidon ja lähti rakastettunsa perään kauas vieraaseen maahan. Oliko Adelen osa siltikään muiden osaa huonompi?  Kirjan viimeisessä luvussa keski-ikäinen Heidi matkustaa Dresdeniin etsimään juuriaan ja rakentamaan sukupuutaan.

Nuorena olin tukehtua perhehistorian alle. Minua painoi, ettei kotona puhuttu sodasta, ei kadonneista sukulaisista. Elettiin kuin mitään kauheuksia tai vääryyksiä ei olisi tapahtunut. Jos olikin, ne eivät meidän perhettä koskeneet.

Kati Tervo käyttää lyhyitä ja keveitä lauseita, jotka antavat lukijalle mahdollisuuden rakentaa kokonaisuuksia omassa mielikuvituksessaan. Kukin naisista kertoo tarinansa omalla tavallaan ja painottaa tiettyjä itselleen tärkeitä asioita, kenties kaunisteleekin omaa toimintaansa. Toisen henkilön näkökulma kyseiseen henkilöön ja tämän toimintaan saattaa muuttaa käsitystä ratkaisevasti. Taustalla ovat maailmaa myllertäneet suuret historialliset tapahtumat, sodat ja luonnonmullistukset, jotka ovat muovanneet yksittäisten ihmisten kohtaloita ja tunteita. Erityisesti korostuu äidinrakkaus:


Äiti on lapsen majakka. Näyttää tiät kotia karien ohi. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti