KYRÖ, TUOMAS: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Kustantaja: WSOY 2014

”Sattui onnellinen vahinko”, sanoo Tuomas Kyrö. Vuonna 2009 Yleisradion Radioteatteri tilasi häneltä kaksikymmentä ”hieman humoristista tekstinpätkää” eli tarjosi vaatimattomasti palkittua kirjailijan perustyötä – näin Kyrö tuolloin luuli. Tällä hetkellä kuunnelmasarja on poikinut neljä huippusuosittua kirjaa, useita teatterisovituksia ja elokuvan, jossa Antti Litja narisee Mielensäpahoittajana. Viimeisin teos Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja poikkeaa aiemmista osista siinä, että se on juonellinen romaani eikä pakinakokoelma. Vire on kuitenkin sama.

Tällä kertaa Mielensäpahoittaja tekee syyssiivousta omassa elämässään. Ei hän toki aio lähiaikoina kuolla, mutta haluaa silti rakentaa hyvissä ajoin ruumisarkun sekä emännälle että itselleen, hankkia sopivan puvun viimeiselle matkalleen, tehdä testamentin ja kirjoittaa muistosanat. Emännän arkun tekijämies höylää ja lakkaa ja koristelee hellästi puupitsein. Oman arkkunsa hän jättää karummaksi, koska yhden päivän esilläoloa varten on turha enempiä vaivautua. Pukunsa vanha jääräpää saa naapurista ja lyö samalla sovinnon kättä pitkän kaunan päätteeksi (naapuri ei ole palauttanut lainaamiaan tarvekaluja). Testamentissa hän jakaa niin aineellisen omaisuutensa kuin henkisen perintönsä monien juurevien viisauksien höystämänä. Ja muistosanat hän tietenkin kirjoittaa itse, koska kukaan muu ei kuitenkaan osaisi.

Kyllä menee näin: asiat laitetaan kuntoon eikä niitä mietitä ennen kuin se on ajankohtaista.

Projektissa koetaan kyllä hankaluuksia. Testamentti pitää kirjoittaa oikealla musteella, jota joudutaan hakemaan parinsadan kilometrin päässä sijaitsevasta kodinkonetarvikeliikkeestä. Arkun toimivuuden testaus johtaa eskimokäännöksen kautta sairaalareissuun ja kuntoutukseen. Kaikessa on silti hyvätkin puolensa. Ensinnäkin Mielensäpahoittaja tutustuu nuoreen sivistyneeseen lättähattuun ja pääsee tämän avulla sinuiksi sylitelevision eli tablettitietokoneen kanssa. Toisekseen hän saa vihdoinkin yhteyden poikaansa ja osallistuu perhesuunnitteluun.

Kirjaan on ehkä kiireestä johtuen päässyt pari kömmähdystä, joissa yksityiskohdat eivät ihan stemmaa keskenään. Voipi tietysti ihmetellä sitäkin, että onnistuuko vanhalta ukolta tällainen (sinällään tosi herkullinen) lause:

Aina pitää sanoilla leikkiä ja tehdä vaikeaksi. Kun on kerran keksitty hyvä ja selvä sana niin kuin siivooja niin eikö se muuteta puhtaanapitotyöntekijäksi. Pian ei ole ihminen ihminen vaan taidoiltaan ja tahdoiltaan muuttuva kommunikointikykyinen organismi, jonka etuna on peukalo-sormiote.

Kaiken kaikkiaan Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on osuvaa sanailua ja hyvää henkilökuvausta ja saavuttaa näin juuri sen, mihin on pyrkinytkin. Asennekasvatustakin on: sallittakoon sodassa taistelleelle ja Suomea hiki otsalla rakentaneelle vanhukselle oikeus päättää omasta elämästään niin kauan kuin se käy päinsä! Kirjan loppu on lämmin ja ihana kädenojennus sukupolvien yli.