KUMMU, ESSI: Lasteni tarina

Kustantaja: Tammi 2014

Eräänä päivänä kahdeksanvuotias Aino kysäisee äidiltään, oliko hän vauvana ihana. Äiti menee täysin lukkoon eikä pysty vastaamaan. Vasta pari vuotta myöhemmin hän on valmis kertomaan lastensa tarinan.

Vuonna 2002 Essi Kummun elämä on mallillaan. Hän odottaa kaksosia, rientää korkokengät jalassa paikasta toiseen ja harrastaa riehakasta seksiä. Sitten lapset syntyvät runsaat kaksi kuukautta etuajassa ja tuskallinen odottelu alkaa – selviävätkö pikkuiset oravanpoikaset vai onko edessä viimeinen hyvästely sairaalan siunaushuoneessa? Tyttären kohdalla kehitys etenee hyvin, mutta pikkuveli tarvitsee hengitykseen koneen apua, saa aivoverenvuodon, joutuu sydänleikkaukseen, vaatii elvytystä kerran ja toisenkin. Äiti ei uskalla edes pitää lapsia ominaan, vaan kutsuu näitä syntymättömiksi. Hän olisi valmis luopumaan talosta, avioliitosta ja urasta, jos vain vastineena olisi pulska ja terve vauva.

Tilanne ei helpotu, kun lapset lopulta pääsevät kotiin. Essi kyllä ponnistelee ja hoitaa käytännön asiat, mutta uupuu uupumistaan. Hän pelkää joka hetki. Kovia ääniä, julkisia paikkoja, perhetapahtumia ja eteisiä – eteinenhän merkitsee sitä, että joku lähtee. Joskus sisimmässä nousee silmitön viha, halu lyödä ja tuhota.

Arjen rytmi oli huumaava, ja totuin hyvin pian myös hakkaavaan tunteeseen sisälläni. Totuin myös kausiin, joina ahdistuksen ja lamaannuksen tunteet valtasivat minut täydellisesti, ja se tuntui vähän samalta kuin jos joku tai jokin olisi nostanut molemmat kädet korvilleen sisälläni ja päästänyt suu auki siellä täyttä huutoa. Tuo huuto oli täynnä kauhua. Se oli sietämätöntä kauhua, tai jotakin nimeämätöntä pahaa, ja kokemus oli omituinen, sillä tuollaisina hetkinä mikään ulkopuolisessa maailmassa ei tuntunut vastaavan tunnetilani kanssa.

Sukulaiset kehottavat ottamaan rennosti, kaikkihan on hyvin. Se lisää Essin paniikkia: ehkäpä hän on viallinen ja äidiksi sopimaton? Vasta myöhemmin Essi lukee posttraumaattisesta stressireaktiosta ja tunnistaa omat oireensa. Hän on työntänyt epämukavat tunteet väkisin pois, vaiennut ja kestänyt, aivan kuten vanhempansa ja näiden vanhemmat. Suvun traditioon on kuulunut hyssyttää murheellista ja tarjota lohduksi pullaa, mutta nyt Essi haluaa katkaista kierteen. Surullisen on annettava surra, tunteista on puhuttava.

Lasteni tarina on rohkea teos, sillä Kummu paljastaa siinä itsensä ja sukunsa ytimiä myöten. Se on avartavaa luettavaa kenelle tahansa, mutta saattaa tarjota todellista apua niille, jotka ovat joutuneet vastaavanlaiseen tilanteeseen ja kokeneet vastaavanlaisia tunteita.