Kustantaja: Otava 2017
Eve Hietamies ilahduttaa jatkamalla
yksinhuoltajaksi joutuneen Antin ja Paavo-pojan tarinaa romaanissaan Hammaskeiju. Aiemmat osat olivat Yösyöttö (2010) ja Tarhapäivä (2012).
Antti ja Paavo ovat selvinneet
kunnialla niin pitkälle, että Paavo on seitsemänvuotias ja aloittaa koulunkäynnin.
Yhtäkkiä Paavon katsotaan olevan iso poika, joka selviää itsenäisesti
aamupuuhista ja kouluunlähdöstä (koska Antti on jo lähtenyt töihin), iltikseen
menosta ja kotiinpaluusta (koska Antin työpäivä jatkuu vielä). Kovin hyvin ei
mene, vaan Paavo unohtelee, hukkaa tavaroita, teloo itseään, pelkää ja ikävöi.
Antti on täynnä huolta:
Jos
koulu- tai kotimatkalla tapahtuu jotain? Auto ajaa päälle, Sipoon metsistä
tulee susilauma, Paavo astuu kadulla irtonaisen kaivonkannen päälle ja putoaa
viemäriin, joku varastaa Paavon kadulta? Mitä tahansa kamalaa voi tapahtua, kun
ekaluokkalainen kulkee koulumatkojaan yksin, päässään koulun lahjoittama
”Keltanokka liikenteessä” -lippis. Esimerkiksi meteoriitti voi pudota päähän.
Antti näkee herkästi lapsessaan vain
epäonnistumisia, koska ei luota itseensä kelvollisena isänä. Lisäksi hänen harteilleen
kasaantuu yhtäkkiä muutakin kuormaa. Lehtijuttujen tekeminen tuntuu vanhan
kertaukselta ja haasteettomalta, rakkaan Ennin kanssa on hankausta ja
kehitysvammainen pikkuveli Janne on palavasti rakastunut. Tässä yhteydessä
kirjailija pääsee pohtimaan kehitysvammaisten oikeutta seksiin ja perhe-elämään,
oikeutta itse päättää elämästään huolimatta ulkopuolisten asenteista,
odotuksista tai luottamuspulasta.
Vaikeuksia siis on, mutta luottamus
selviytymiseen läheisten avulla kantaa. Paavo on paljon muutakin kuin tumpelo
ja Janne muuta kuin velipuolikuu. Naapurinrouvakin jaksaa kello seitsemältä
sunnuntaiaamuna ruveta selittämään Paavolle, miten vauvoja tehdään.
Hammaskeijun
tapahtumat ovat varsin uskottavia - tällaista kaaoksen partaalla keikkumista yksinhuoltajaperheen
arki varmaankin on. Myös kirjan hauskuus on sen elämänmakuisuudessa: lapsen lausahduksissa,
väärinkäsityksissä ja kommelluksissa sekä isän ja pojan keskusteluissa. Monta kertaa tulee naurettua ääneen, mutta
myös hieman kuivattua kyyneltä. Ennen kaikkea tarinan kuvatessa läheisyyttä,
luottamusta ja sisimmästä kumpuavaa ehdotonta rakkautta. Eihän tämä ole
viimeinen osa Antin ja Paavon tarinasta, eihän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti