Kustantaja:
Gummerus 2018
Alkuteos:
koreankielinen alkuteos 2014, Deborah Smithin englanninnos Human Acts 2016
Suomennos: Sari Karhulahti
18.5.1980 alkoi Etelä-Koreassa tapahtumasarja, jota
kutsutaan Gwangjun verilöylyksi. Sotilasvallankaappauksen jälkeisen
poikkeustilan lopettamista ja vapaita vaaleja, sananvapautta ja minimipalkkoja
vaativia mielenosoittajia ammuttiin ilman varoitusta, hakattiin ja tapettiin
kylmäverisesti jopa sairaaloissa. Monet uhrit olivat nuoria opiskelijoita tai
vasta koulupoikia. Arviot kuolleiden määrästä vaihtelevat parista sadasta
tuhanteen eivätkä siinä ole mukana ne, jotka yksinkertaisesti vain katosivat.
Han Kangin kirja on raskasta luettavaa, täynnä tuskaa, verta
ja kuolemaa. Miksi sen kuitenkin lukee – nähdäkseenkö, että lopussa on toivoa? Voiko
toivona pitää sitä, että asioissa saattaa ehkä joskus tapahtua muutos, kun
tarpeeksi moni pitää pintansa väkivaltaa vastaan ja kieltäytyy olemasta uhri?
Mitä hyötyä on hirmutöiden muistamisessa, kun kaikki tapahtuu kuitenkin yhä
uudestaan?
Olemmeko me ihmiset
todellakin pohjimmiltamme julmia? Vain sekö on yhteistä meille kaikille? Onko
takertuminen arvokkuuteen vain itsepetosta, jolla suojaudumme siltä
tosiasialta, että jokainen meistä voi muuttua hyönteiseksi, saaliinhimoiseksi
pedoksi, lihakimpaleeksi? Onko historia todistanut, että vääjäämätön kohtalomme
on tulla häpäistyksi, vahingoitetuksi ja teurastetuksi?
Ihmisen teot
-kirja koostuu seitsemästä näkökulmasta, joita yhdistää viisitoistavuotias
poika nimeltään Dong-ho. Dong-ho tungeksii parhaan ystävänsä kanssa innoissaan mieltä
osoittavaan väkijoukkoon, kun laukaukset kajahtavat ja ystävä tuupertuu maahan.
Dong-ho pakenee. Miten hänen jatkossa käy – sen paljastavat vähän kerrallaan
kirjan muut kertojat, joiden kohtalo jollakin lailla risteytyy Dong-hon kanssa.
Yksi kertojista on Dong-hon kuolleen ystävän sielu, joka syrjäisestä
joukkohaudasta katselee yötaivaalle. Hän tuntee muiden sielujen läsnäolon
pehmeänä sipaisuna, mutta on silti täysin yksin. Kykyä kommunikointiin ei enää
ole, mutta kylläkin kyky tietää rakkaiden kuolemanhetki. Tämä osuus on hyvin liikuttava,
vaikka se toisaalta kuvaa varsin realistisesti ruumiin mätänemistä.
Halusin jättää
ruumiini kuten käärme luomansa nahan. Halusin ottaa liikkumattomana
pilaantuvasta lihamöykystä mukaani pelkän vihan, minut täyttäneen voiman, joka
oli yhtä kestävä ja joustava kuin hämähäkin kutoma ohut, pingottunut lanka.
Halusin olla vapaa, jotta voisin lentää sinne, missä tappajat olivat, ja vaatia
heitä kertomaan, miksi he surmasivat minut.
Kaikki eivät kohtaa loppuaan Gwangjun kaduilla, aukioilla,
vallatuissa rakennuksissa tai sairaaloissa, vaan joutuvat kuulusteltaviksi. Heitä
kidutetaan kaikin keinoin, joita ihminen vain voi keksiä ja he murtuvat. He
eivät enää koskaan toivu, vaikka pääsevätkin vapaiksi, vaan pelko ja kipu
kalvavat heitä koko loppuelämän ajan. Päällimmäisenä kysymys, miksi olla elossa
kun niin moni muu kuoli. Usein vastaus on itsemurha.
Loppuelämä on murhetta myös uhrien omaisille. Äidin silmiin
osuu kaikkialla juuri hänen kuollutta lastaan muistuttava koulupoika. Ne vanhemmat,
jotka eivät ole saaneet ruumista haudattavaksi, uskovat sitkeästi lapsensa yhä
elävän jossain. Sisarusten välit katkeavat syytöksiin ja itsesyytöksiin.
Han Kangin kirja on rakenteeltaan harkittu ja taidokas,
sillä jokainen näkökulma tuo siihen jotain lisää. Joskus täytyy hetki miettiä,
kuka on kulloisenkin kertojan puhuttelema ”sinä”, mutta hyvä tehokeino se kyllä
on. Loppupuheenvuoron ja selityksen
antaa kirjailija itse, joka hänkin oli yhdeksänvuotiaana etäältä kokemassa Gwangjun
tapahtumia.
Samaa kuohunnan aikaa kuvaa toinen eteläkorealainen
kirjailija Kyung-sook Shin teoksessaan Jään
luoksesi (2017).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti