19.3.2018

SOININEN, PIRKKO: Ellen : Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen päiväkirja


Kustantaja: WSOY 2018

Taidemaalari Ellen Thesleffillä (1869-1954) oli maailmassa kaksi kiinnekohtaa. Toinen oli koti Ruoveden Muroleessa. Siellä oli rauha ja hiljaisuus, luonto ja pohjoinen valo, muisto rakkaasta Papasta. Toinen oli värikäs ja eloisa Firenze, tämän kuvitteellisen päiväkirjan tapahtumapaikka.

13. tammikuuta 1894
Malttamaton sydän, siveltimet. Kaikki on kevyttä ja kuplivaa. Ihmiset laulavat ja nauravat, kukkien kaupustelijat, kadunlakaisijat, kuskit, sanomalehtien myyjät – jopa sotilaat. Tästä sukeutuu väkisinkin jotain loistavaa.

Ei elämä Firenzessä ole suinkaan pelkkää päivänpaistetta. Rahasta on jatkuvasti pulaa ja on tingittävä ruuasta (koska väreistä ei tietenkään voi tinkiä). Vuokra-asunnot ovat pieniä ja talvella hyvin kylmiä ja kosteita. Toisinaan Ellen kärsii yksinäisyydestä ja koti-ikävästäkin, vaikka Firenzessä poikkeilee sukulaisia ja suomalaisia taiteilijoita. Eikä hän säästy sydänsuruilta. Kiihkeä rakkaus teatteritaiteilija Gordon Craigiin ei saa Ellenin toivomaa vastakaikua; Gordon on monen naisen mies.

Rakastuminen on Ellenille itselleen yllätys. Hän ei ole koskaan halunnut olla hento ja alistuva, vaan oman tiensä kulkija. Ei kodin hengetär, ei hoivaaja. Hän voi huljuttaa jalkojaan piazzan suihkulähteessä jos siltä tuntuu, hän voi käyttää pitkiä housuja, hän voi leikata tukkansa lyhyeksi. Hän on kulmikas ja äänekäs, teräväkielinen ja älyllistä väittelyä rakastava.

Firenzessä Ellenillä on myös mahdollisuus pohtia omaa taiteilijantyötään. Miksi se on niin tärkeää? Miksi kestää epävarmuuden ja kuivuuden kausia? Miten puolustella haluttomuuttaan maalata kantaaottavia, yhteiskunnallisia ja nykyaikaa kuvastavia aiheita? Miten perustella värien käyttöä -  ja käyttämättömyyttä? Kun ensin yhdellä värillä maalaaminen tuntuu oikealta, sitten intensiivinen väri-ilottelu ja lopulta tumma paletti? Vastaus: sydän ja sen liikahdukset kertovat, mikä on oikein.

Taide on minun lapseni. Kuolisin ilman sitä. Ja tekisin kaikkeni, että voisin maalata kuitenkin, Jos menettäisin käteni, maalaisin suullani, jos menettäisin suuni, maalaisin jaloillani.

Ensimmäinen maailmansota karkottaa Ellenin moneksi vuodeksi pois paratiisistaan ja kun hän sitten sinne vuoden 1920 lopulla palaa, on paljon muuttunut. Taiteilijat ovat vallanneet kaupungin ja siitä on tullut meluisa ja levoton. Rakkaita ja tärkeitä ihmisiä on poissa. Ellen itse on vanhentunut ja voipunut.  Viimeinen merkintä Firenzestä päiväkirjassa:

29. huhtikuuta 1939
   Firenzen-aika on ohi. Minä suren, enkä sitten kuitenkaan, sillä meillä oli niin monta yhteistä, kaunista, välttämätöntä vuotta.
   Huoneen nurkassa kimmeltää hämähäkin verkko, jota emme raaski rikkoa. Tämähän on sen koti, me olemme vain käymässä täällä.

Pirkko Soininen sai Ellen Thesleffin jälkeläisiltä luvan tutustua taiteilijan kirjeisiin, päiväkirjoihin ja valokuviin. Ne ovat innoittaneet ja auttaneet häntä eläytymään taiteilijan persoonaan. Vaikka kirjan kaikki sanat ovatkin Pirkko Soinisen, ne voisivat olla Ellenin itsensä. Kuvataiteilijan silmin valo näyttäytyisi hyvinkin munankuorenvalkoisena, ohuena ja helposti särkyvänä tai äidin hiukset lakastuneina maitohorsmina, kiharaisena harmaana valona. Muuten teksti vaihtelee arkisista huomioista innoituksen purkauksiin, surusta tyytymykseen.

Ellen Thesleffistä ilmestyi viime vuonna sekä Kati Tervon romaani Iltalaulaja että Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama perinpohjainen elämäkerta Minä maalaan kuin jumala : Ellen Thesleffin elämä ja taide. Pirkko Soinisen teos sopii hyvin joukkoon.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti