RAUHALA, PAULIINA: Synninkantajat

Kustantaja: Gummerus 2018

Eletään 1970-lukua Pohjois-Pohjanmaalla. On Joki, joka on melkein kuin Jordan, ja Joen varrella Kylä. Kylässä on uskovaisten joukko, joka odottaa Jeesuksen toista tulemista.

Jumala antoi minun syntyä Joen rantaan, Kylään ja Suomeen, uskovaiselle isälle ja äidille, jotka olivat yhteen ääneen lausuneet taivaaseen päin, että sallikaa lapsen tulla minun tyköni, eivätkä estäneet häntä… Miljoonien lasten joukosta juuri minä olen valittu ja Jumala suojeluksessa, eikä minun siksi tarvitse pelätä kommunisteja eikä ydinpommia, ei Vennamoa eikä öljykriisiä, edes peltojen paketointia en murehdi enkä kaupunkien tehdastöitä, sillä vaikka mitä tapahtuisi, minä olen turvassa.

Onnellinen on koulupoika Aaron. Häntä rakastavat niin isänisä Taisto kuin äidinäiti Aliisa ja Aaron puolestaan löytää turvaa mummin lempeistä opetuksista ja papan laajasta luonnontuntemuksesta. Sekä mummi että pappa kuuluvat Rauhanyhdistykseen, mutta kovin eri hengessä. Mummi pitää yhteyttä ei-uskovaisiin, kuuluu kirkkokuoroon ja tekee diakoniatyötä. Pappa taas saarnaa tiukkojen rajojen puolesta.

Ilmapiiri kiristyy kiristymistään ja yhä useampi asia katsotaan sellaiseksi, että se voi erottaa uskovan Herran yhteydestä. Aikuisia ihmisiä nuhdellaan hoitokokouksissa julkisesti ja vaaditaan anomaan erheitään anteeksi niin monta kertaa, että ohjaajille kelpaavat sanat löytyvät. Vasta sitten seuraa siunaus. Katumattomat eli syntiin sidotut erotetaan yhdistyksestä.

Aliisa on yksi erotetuista, synninkantajista. Hän ei luovu tärkeinä pitämistään asioista eikä suostu tuomitsemaan ja karttamaan ihmisiä. Ei, vaikka vakaumuksensa vuoksi joutuukin perheen ulkopuolelle henkilöksi, jota ei saa edes tervehtiä. Aaronille tilanne on traumaattinen: eihän lapsen pitäisi joutua valitsemaan!

Synninkantajat koostuu pääosin neljän tärkeimmän henkilön lyhyistä puheenvuoroista, mutta mukana on myös pari hoitokokouksen pöytäkirjaa ja ensi alkuun perin irralliselta tuntuva Matkakertomus. Aluksi on hankala hahmottaa kirjan henkilöiden sukulaisuussuhteita, mutta kyllä ne vähitellen loksahtavat paikalleen. Kullakin on oma paikkansa kudelmassa. Aliisa edustaa suvaitsevaisuutta, Taisto yksisilmäistä hurskautta ja Aaron ristiriitojen viatonta uhria. Aliisan Auroora-tytär kamppailee maallisen ja hengellisen rakkauden välillä – todellinen synninkantaja siis!

Kirjan henkilöistä Taistokaan ei suinkaan ole yhden ulottuvuuden ihminen. Mieluiten hän kävisi kalassa ja hoitelisi puutarhaansa, jossa oleva syreenimaja on naapurien pilailun ja ihmetyksen kohde. Luonto kaikkinensa, mutta etenkin perhoset ja linnut, ovat Taistolle rakkaita. Jopa niin, että hän näkee läheisensäkin lintuina.

Tiukkana kurinpitäjänä toimiminen on Taistolle raskasta, mutta hän uskoo vilpittömästi tekevänsä Jumalan määräämää työtä laumansa pelastamiseksi. Myöhemmin hän kyllä ymmärtää tekojensa olleen henkistä väkivaltaa ja kantaa siitä murhetta kuolinvuoteelleen saakka. Hänelle ei edes suoda julkisen anteeksipyynnön ja siunauksen helpotusta, koska se saattaisi olla yhdistykselle vahingollista. Ehkä hänkin on synninkantaja?

Katson tummuneesta ikkunasta häilyvää kuvajaistani ja kauhistun. Se ei ole kokonainen ihminen. Sillä on rujon ja eläimellisen vartalon jatkona kaksi keikkuvaa päätä. Toinen pää selittää kovaan ääneen ja toinen itkee hiljaa. Toinen saarnaa ja toinen haluaa vain rakastaa. Päät puhuvat kahta eri kieltä, niin vierasta ettei kumpikaan tajua mitä toinen sanoo…

Huumoria kirjaan tuo hellyttävä Aaron-poika. Hänen pääsään jylhästi saarnaava pappa ja Tex Willer -sarjakuvan sankari sekoittuvat toisiinsa, mutta opetukset hän sisäistää omalla laillaan. Koulussa biologian tunnilla käsiteltävä ihmisen anatomia piirroksineen on syntiä, jota on paettava kiireesti. Ihmiskunta on vajoamassa samanlaiseen synnin tilaan kuin Nooan aikana, joten on rakennettava uusi Arkki. Hän pelkää olevansa synninkantaja, mutta koulupojan kujeet ja salaisuudet häntä tuskin sellaiseksi tekevät.

Kuka sitten on matkakertomuksen ja papan tarinan kirjoittaja, joka vetää yhteen niin lestadiolaisten naiskäsitystä kuin tyttöjen ympärileikkauksia, amissien tyytyväistä yhtenäisyyttä ja lestadiolaisten repivää kuria. Joka tutkii niin Kierkegaardia kuin maahanmuuttoa vastustavia ääriliikkeitä? Siinäpä mukava yllätys Taivaslaulun lukeneille.

Rauhalan kieli on runsasta ja kaunista, kaikkiin aisteihin vetoavaa. Luonto on läsnä yltäkylläisesti milloin konkreettisena kuvauksena, milloin sisäisen tapahtuman symbolina. Aurooran rakkaus naapurinpoikaan suorastaan kipunoi:

Me kumarrumme sähkölangan yli toistemme puoleen. Tsip. Käsi liukuu hitaasti poskelta hiuksiin, kuin silkkiuikku tyynestä vedestä kaislikon suojiin. Tsip-tsip. Hiukset kihartuvat mustiksi töyhdöiksi, poskille puhkeavat oranssit läiskät, kaula venyy kaarevaksi. Vanavesi on hehkuvan lämmin. Tsip-tsip-tsip.