RATINEN, SUVI: Matkaystävä

Kustantaja: Otava 2019

Suvi Ratinen (s. 1977) kasvoi vanhoillislestadiolaisessa perheessä, mutta erosi herätysliikkeestä parikymppisenä. Omasta lestadiolaistaustasta kirjoittaminen oli mielessä jo silloin ja vuonna 2000 syntyi ensimmäisiä luonnoksiakin. Vei silti vielä vuosia hioa tekstiä ja kerätä voimavaroja julkisuuden kestämiseen.

Matkaystävä-romaani sijoittuu vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön Keski-Suomessa 1980- ja 1990-luvuilla. Tarinaa kertova tyttö jää nimettömäksi, mutta kasvaa silti lähelle lukijaa rohkeudessaan ja ehdottomuudessaan. Myös epäilyissään ja heikkoudessaan.

Uskovien keskellä tytön on hyvä olla, mutta kaikkialla muualla – koulussa, kaupoissa, väkijoukoissa – hän yrittää sulautua mahdollisimman hyvin ”tavallisten suomalaisten” joukkoon. Läheisin ystäväkin on maailmallinen Raisa, jonka tempauksista tytön sisin pyrkii pahentumaan, vaikka tietoinen ääni huutaa olemaan hyväksymässä.

Lestadiolaiset nuoret yrittävät parhaansa mukaan vältellä maailmallisuutta, mutta saada silti jotain hauskuutta elämäänsä. Vanhaa häävideota katsellaan yhä uudestaan ja uudestaan, kaiutetaan soittimissa sodanaikaisia isänmaallisia marssilauluja ja korvataan kirosanat hokemalla ”voi raato”. Käydään seurojen jälkeen iltakylässä, missä tytöt ja pojat voivat tutustua toisiinsa ja alkaa ehkä seurustellakin.

Ajan kuluessa kertojaa alkaa yhä enemmän ahdistaa lestadiolaiseen maailmankuvaan liittyvä epäoikeudenmukaisuus. Kuinka kadotukseen voivat joutua kaikki nekin, joilla ei koskaan ole ollut edes mahdollisuutta opista kuulemiseen ja uskon omaksumiseen?

- Ootko sä koskaan miettiny…, alan takellella. – Että kaikkien muiden uskontojen ihmiset joutuu helvettiin… kaikki noi hellarit ja jehovat ja kaikki eriseurat, esikoislestadiolaiset ja rauhansanalaiset… ja kaikki kirkkouskovaiset, kaikki papitkin.

- Joo, mut sehän on ihan oikein niille, Marko sanoo… - Ne on valinneet niinku väärän tien, omavanhurskauden… ja kadotuksen.

Vähitellen tytössä vahvistuu päätös: hän eroaa yhteisöstä heti ylioppilastutkinnon jälkeen. Päätöstä ei horjuta äidin suunnaton suru, ei ystävien kauhistelu eikä saarnaajien varoittelut siitä, että kaikille uskonsa kieltäneille käy lopulta huonosti.

Kirjan nykyhetkessä eli vuonna 2006 nuori nainen asuu Helsingissä ja opettelee kaikkea tavalliseen suomalaisuuteen liittyvää: alkoholinkäyttöä, biletystä, tietoutta elokuvista ja erilaisista bändeistä sekä Trivial Pursuit -pelin pinkkien korttien oikeista vastauksista. Hän on vanhempien paheksunnasta huolimatta avoimesti avoliitossa ja remontoimassa omaa kotia. Ura Tilastokeskuksessa on nousussa.

Elämä ilman lestadiolaisuuden leimaa tuntuu kertojasta vapauttavalta, mutta samalla hän uupuu joutuessaan koko ajan pelkäämään paljastavia lipsahduksia. On yksinäistäkin, kun ei voi turvautua kehenkään, ei kumppaninsa taustasta tietämättömään poikaystävään eikä nykyään edes Raisaan. Muistoja uskonyhteisön turvallisuudesta ja lämmöstä ei ole helppo tukahduttaa, tietoutta yhteiseen laumaan kuulumisesta. Matkaystävyydestä.

Äiti ja isä, kaikki sukulaiseni, serkut, vanhat kaverit perheineen, lapsineen ja puolisoineen… Kaikki sisareni ja veljeni, rakkaat matkaystäväni, jotka ovat pikkuserkkujani tai ainakin naimisissa jonkun serkkuni tai pikkuserkkuni kanssa, kaikkihan me lopulta kuulumme samaan sukuun, kierrymme yhteen, koko Suomen suuri siioni, Helsingistä Rovaniemelle ja pohjoisemmaksi, jääkää Jumalan rauhaan, te pienet talitintit ja kottaraiset, joita tämän maailman nokkimisjärjestelmä ei tunnusta.

Matkaystävä-teos tuo hieman erilaisen näkökulman lestadiolaisuuteen. Keski-Suomessa vanhoillislestadiolaisia on Pohjois-Suomeen verrattuna vähän, joten nuorten kokemat häpeäntunteet ovat aivan ymmärrettäviä. Raikkaalla otteella, ymmärtäen ja hieman humoristisestikin Ratinen kuvaa lestadiolaisnuorten kipuilua uskonnon asettamien rajojen ja kasvukipujen kurimuksessa. Hieman jännitystäkin on. Minkä tien kirjan minäkertoja lopulta valitsee? Mitä on tapahtunut hänen lapsuudenystävälleen ja uskonveljelleen Järvisen Markolle?