BACKMAN, FREDRIK: Ahdistunutta porukkaa

 Kustantaja: Johnny Kniga 2020

Alkuteos: Folk med ångest

Suomennos: Katriina Huttunen

Kymmenen vuotta sitten eräs mies seisoi sillalla. Tämä tarina ei kerro hänestä, mutta mies vaikutti merkittävästi kolmen (ehkä neljänkin) tarinassa esiintyvän henkilön elämään. Miten, se selviää kirjan mittaan.

Tämä tarina kertoo sillasta, idiooteista, panttivankidraamasta ja asuntonäytöstä. Mutta tämä on myös rakkaustarina. Tai useampikin.

Varsinainen tarina alkaa siitä, että eräs kirjan henkilöistä joutuu petollisen puolisonsa vuoksi karkotetuksi sekä kotoaan että työpaikaltaan. Hän haluaisi juhlia uuttavuotta kahden lapsensa kanssa, mutta hänellä ei ole asuntoa. Rahat eivät riitä vuokraan, koska uudessa työpaikassa palkka maksetaan vasta kuukauden koeajan jälkeen. Pankki taas ei myönnä lainaa, jos ihmisellä ei ole asuntoa. Niinpä tämä henkilö päättää ryöstää pankin.

Varsin avuttomaksi osoittautuva ryöstäjä onnistuu valitsemaan kohteekseen toimipisteen, jossa ei käsitellä lainkaan käteistä rahaa. Poliisia paetessaan hän sitten etsii turvaa talosta, jossa on meneillään asuntonäyttö. Siinä vaiheessa pankkiryöstö muuttuu panttivankidraamaksi.

Paikkakunta on niin pieni, että siellä on vain kaksi poliisia. He haluaisivat saada tilanteen ratkaistua ennen kuin Tukholmasta saapuva neuvottelija ottaisi kaiken kunnian, mutta vaikeaa se on. Poliisi saa kyllä vapautettua panttivangit, mutta itse ryöstäjä katoaa kuin savu tuuleen jättäen jälkeensä vain aseen ja valtavan verilammikon.

Kahdeksan panttivangin haastatteleminen osoittautuu sekin todella tuskastuttaviksi, sillä nämä ovat joko hidasjärkisiä tyhjän höpisijöiltä tai sitten riidanhaluisia ja ylimielisiä. Kukaan ei tunnu pelänneen ryöstäjää, vaan on panttivankitilanteen kestäessä syönyt kaikessa rauhassa pizzaa ja nauttinut ryöstäjän pyytämästä ilotulituksesta.

Tapahtumat vyöryvät ja ihmiset ajautuvat nolosta tilanteesta toiseen. Hupaisat tilanteet ja nokkelat repliikit sekä kertojan välihuomautukset saavat nauramaan, mutta oikeastaan kirjassa käsitellään hyvinkin vakavia asioita. Draaman keskelle joutuneet ihmiset nimittäin alkavat purkaa sydäntään ja kertoa toisilleen elämänvaiheistaan.

Paljastuu yksinäisyyttä, lamaannuttavaa syyllisyydentunnetta, surua rakkaan ihmisen menettämisestä ja pelkoa tulevaisuuden suhteen. Parisuhdeongelmia, puhumattomuutta, vääriä tulkintoja ja huonoiksi osoittautuvia hyviä tarkoituksia. Vaikka ihmisellä asiat näennäisesti olisivatkin hyvin, voi häntä silti kalvaa tunne kelpaamattomuudesta.

Hänellä ei ollut traumaa, ei aiheellista surua. Hän vain oli alakuloinen, koko ajan. Hänen rinnassaan asuva pieni paha olento ei näkynyt röntgenkuvissa, se kohisi hänen suonissaan ja täytti hänen päänsä kuiskauksilla että hän ei kelvannut, että hän oli heikko ja ruma ja että hän ei koskaan lakkaisi olemasta rikki. Ihminen voi saada päähänsä tehdä käsittämättömän tyhmiä asioita, kun kyyneleet ehtyvät, kun äänet joita kukaan muu ei kuule eivät lopu, kun mikään ei enää tunnu miltään. Lopulta ihminen uupuu ihonsa kireyteen ja hartioidensa jäykkyyteen, seiniä pitkin rystyset valkoisina hiipimiseen ja pelkoon siitä että joku näkee ja siitä että kukaan ei näe.

Avautumisesta seuraa näiden ihmisten kohdalla hyvää. Avuksi monelle ahdistuneelle riittää jo se, että joku kuuntelee ja osoittaa kiinnostusta ja myötätuntoa. Ihan konkreettisiakin ratkaisuja porukassa löydetään. Muodottomalta möykyltä tuntuneen ongelman käsittely onkin kuin norsun syömistä – pala kerrallaan.

Sanotaan että ihmisen persoonallisuus on hänen kokemustensa summa. Mutta sehän ei ole totta, ei täysin, sillä jos menneisyytemme olisi kaikki mikä meitä määrittää, emme koskaan sietäisi itseämme. Meidän on vakuutettava itsellemme että olemme enemmän kuin eilisiä virheitämme. Että olemme myös kaikkia seuraavia valintojamme, kaikkia huomisiamme.

PS. Ahdistunutta porukkaa -romaanin lopussa on luettelo suomalaisista tukipalveluista puhelinnumeroineen ja nettiosoitteineen, jos ihminen tarvitsee jonkun, jonka kanssa puhua.