Kustantaja: Johnny Kniga 2020
Alkuteos: Folk med ångest
Suomennos: Katriina Huttunen
Kymmenen vuotta sitten eräs mies seisoi sillalla. Tämä
tarina ei kerro hänestä, mutta mies vaikutti merkittävästi kolmen (ehkä neljänkin)
tarinassa esiintyvän henkilön elämään. Miten, se selviää kirjan mittaan.
Tämä tarina kertoo sillasta, idiooteista,
panttivankidraamasta ja asuntonäytöstä. Mutta tämä on myös rakkaustarina. Tai
useampikin.
Varsinainen tarina alkaa siitä, että eräs kirjan henkilöistä joutuu petollisen
puolisonsa vuoksi karkotetuksi sekä kotoaan että työpaikaltaan. Hän haluaisi
juhlia uuttavuotta kahden lapsensa kanssa, mutta hänellä ei ole asuntoa. Rahat
eivät riitä vuokraan, koska uudessa työpaikassa palkka maksetaan vasta
kuukauden koeajan jälkeen. Pankki taas ei myönnä lainaa, jos ihmisellä ei ole
asuntoa. Niinpä tämä henkilö päättää ryöstää pankin.
Varsin avuttomaksi osoittautuva ryöstäjä onnistuu
valitsemaan kohteekseen toimipisteen, jossa ei käsitellä lainkaan käteistä
rahaa. Poliisia paetessaan hän sitten etsii turvaa talosta, jossa on meneillään
asuntonäyttö. Siinä vaiheessa pankkiryöstö muuttuu panttivankidraamaksi.
Paikkakunta on niin pieni, että siellä on vain kaksi
poliisia. He haluaisivat saada tilanteen ratkaistua ennen kuin Tukholmasta
saapuva neuvottelija ottaisi kaiken kunnian, mutta vaikeaa se on. Poliisi saa
kyllä vapautettua panttivangit, mutta itse ryöstäjä katoaa kuin savu tuuleen
jättäen jälkeensä vain aseen ja valtavan verilammikon.
Kahdeksan panttivangin haastatteleminen osoittautuu sekin todella
tuskastuttaviksi, sillä nämä ovat joko hidasjärkisiä tyhjän höpisijöiltä tai
sitten riidanhaluisia ja ylimielisiä. Kukaan ei tunnu pelänneen ryöstäjää, vaan
on panttivankitilanteen kestäessä syönyt kaikessa rauhassa pizzaa ja nauttinut
ryöstäjän pyytämästä ilotulituksesta.
Tapahtumat vyöryvät ja ihmiset ajautuvat nolosta tilanteesta
toiseen. Hupaisat tilanteet ja nokkelat repliikit sekä kertojan välihuomautukset
saavat nauramaan, mutta oikeastaan kirjassa käsitellään hyvinkin vakavia
asioita. Draaman keskelle joutuneet ihmiset nimittäin alkavat purkaa sydäntään
ja kertoa toisilleen elämänvaiheistaan.
Paljastuu yksinäisyyttä, lamaannuttavaa
syyllisyydentunnetta, surua rakkaan ihmisen menettämisestä ja pelkoa
tulevaisuuden suhteen. Parisuhdeongelmia, puhumattomuutta, vääriä tulkintoja ja
huonoiksi osoittautuvia hyviä tarkoituksia. Vaikka ihmisellä asiat näennäisesti
olisivatkin hyvin, voi häntä silti kalvaa tunne kelpaamattomuudesta.
Hänellä ei ollut traumaa, ei aiheellista surua. Hän vain
oli alakuloinen, koko ajan. Hänen rinnassaan asuva pieni paha olento ei näkynyt
röntgenkuvissa, se kohisi hänen suonissaan ja täytti hänen päänsä kuiskauksilla
että hän ei kelvannut, että hän oli heikko ja ruma ja että hän ei koskaan
lakkaisi olemasta rikki. Ihminen voi saada päähänsä tehdä käsittämättömän
tyhmiä asioita, kun kyyneleet ehtyvät, kun äänet joita kukaan muu ei kuule eivät
lopu, kun mikään ei enää tunnu miltään. Lopulta ihminen uupuu ihonsa kireyteen
ja hartioidensa jäykkyyteen, seiniä pitkin rystyset valkoisina hiipimiseen ja
pelkoon siitä että joku näkee ja siitä että kukaan ei näe.
Avautumisesta seuraa näiden ihmisten kohdalla hyvää. Avuksi monelle
ahdistuneelle riittää jo se, että joku kuuntelee ja osoittaa kiinnostusta ja
myötätuntoa. Ihan konkreettisiakin ratkaisuja porukassa löydetään. Muodottomalta
möykyltä tuntuneen ongelman käsittely onkin kuin norsun syömistä – pala
kerrallaan.
Sanotaan että ihmisen persoonallisuus on hänen
kokemustensa summa. Mutta sehän ei ole totta, ei täysin, sillä jos
menneisyytemme olisi kaikki mikä meitä määrittää, emme koskaan sietäisi
itseämme. Meidän on vakuutettava itsellemme että olemme enemmän kuin eilisiä
virheitämme. Että olemme myös kaikkia seuraavia valintojamme, kaikkia
huomisiamme.
PS. Ahdistunutta porukkaa -romaanin lopussa on
luettelo suomalaisista tukipalveluista puhelinnumeroineen ja nettiosoitteineen,
jos ihminen tarvitsee jonkun, jonka kanssa puhua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti