Kustantaja: HarperCollins 2020
Alkuteos: My Life as a Rat
Suomennos: Kira Poutanen
Elämäni rottana -romaani sijoittuu Yhdysvaltoihin South
Niagaraan, joka on ollut ennenkin Oatesin teosten näyttämönä. Siellä asustaa irlantilaistaustainen,
katolilainen ja työväenluokkainen Kerriganin perhe, jossa isä on perheen
ehdoton pää ja aina vain väsyneemmäksi käyvä äiti vastuussa kodista. Lapsia
siunautuu seitsemän kappaletta, joista viimeisimpänä kirjan päähenkilö Violet
Rue. Tarinan alkaessa hän on kaksitoistavuotias.
Isälle, Vietnamin sodan veteraanille, on tärkeää kuulua
Irlannista Yhdysvaltoihin muuttaneiden Kerriganien kunnialliseen sukuhaaraan.
Siksi perheen nimeä ei saa häpäistä eikä sen sisäisiä asioita päästää
julkisuuteen. Parhaimmillaan isä osaa olla hurmaava, mutta humalapäissään
täysin arvaamaton. Poikiaan hän nöyryyttää ja kurittaa vielä sittenkin, kun
nämä ovat jo lähes täysikäisiä, mutta tyttäriään hän jumaloi. Etenkin
kuopustaan.
Vuosia sitten, kun olit pieni tyttö, isä paukkasi aina
sisään: Hei, kotona ollaan! Hän huusi sinua: Hei, Violet Rue,
isä on kotona! Missä isän paras tyttö on? Violet RUE!
Sitten tapahtuu jotain kamalaa. Neljä nuorukaista, joukossa
Kerriganin kaksi vanhinta poikaa eli Jerome Junior ja Lionel, pahoinpitelevät
mustan koulupojan niin pahasti, että tämä kuolee vammoihinsa. Violet sattuu
näkemään jotain, jonka perusteella osaa myöhemmin laskea yhteen yksi plus yksi.
Tieto on niin raskas, että aiemmin tasapainoinen tyttö muuttuu itkeskeleväksi
ja uniinsa pakenevaksi.
Violet yrittää puhua äidilleen, mutta tämä vain raivostuu.
Hän yrittää keventää sydäntään rippituolissa, mutta pappi keskeyttää
tunnustuksen alkuunsa. Lionel-veli vainuaa uhan ja tönäisee sisarensa alas
jäisistä rappusista niin että tämä loukkaantuu pahasti. Varoittaakseen?
Tappaakseen? Äiti kieltäytyy viemästä tyttöä lääkäriin, mutta
kouluterveydenhoitajan luona koko tarina lipsahtaa ulos.
Kukaan ei satuta sinua. Ei enää koskaan. Tästä eteenpäin
olet turvassa, Violet.
Nuorukaisille määrätään pitkät vankeustuomiot. Mielipiteet
vellovat. Monet uskovat, että pojat on pakotettu tunnustamaan ja heidät on
tuomittu vain, koska he ovat valkoisia. Suurin syyllinen heidän kohtaloonsa on selvästikin
nuorin sisar, vasikkahuora ja rottanarttu.
Tytär ei koskaan sanonut olevansa pahoillaan. Ei koskaan pyytänyt anteeksi. Janosi vain rakkautta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Jeromen sydän on haavoilla, tyttären petos oli vielä vuosienkin jälkeen kuin avoin haava. Sillä Violetia Jerome oli rakastanut eniten.
Violetin turvallisuuden vuoksi hänet otetaan huostaan ja sijoitetaan
lapsettomaan sukulaisperheeseen. Irma-täti olisi valmis rakastamaan tyttöä ja
antamaan tälle kaikkensa, mutta Violet vain odottaa paluuta kotiin. Hän ei käsitä, millainen paaria on perheensä silmissä,
eikä osaa kuvitellakaan, että karkotus tulisi kestämään kolmetoista pitkää
vuotta.
Minulla ei ollut yhteyttä ihmisiin, jotka olisivat
voineet auttaa minua. Jos elämäni rottana jonain päivänä päättyy, voin
muistella näitä vuosia kuin kuumeista unta, jossa uneksija juoksee jatkuvasti
epätoivoisena pakoon jotakin.
Koko ajan Violetia kalvaa pelko siitä, että veljet – etenkin
Lionel – vapautuisivat ennen aikojaan ja tulisivat kostamaan. Koettelemukset
eivät lopu tähän, niin kohtuuttomalta kuin se tuntuukin, vaan Violetin tielle
osuu hyväksikäyttäjiä toisensa jälkeen. Miehiä, joihin tyttö on luottanut ja joilta
hänen olisi kuulunut saada turvaa ja huolenpitoa. Onko siis ihme, jos Violetille
kehittyy vakavia itsetunto-ongelmia?
Tarina on rankka ja Oates kertoo sen kiihkolla, joka
osoittaa hänen elävän teini-ikäisestä nuoreksi aikuiseksi varttuvan naisen mukana
kaikkien epäoikeudenmukaisuuksien ja alistamisien läpi. Kehityskaari on kuitenkin
hyvä, sillä kirjan lopussa Violet on jo valmis päästämään irti menneestä ja
siirtymään eteenpäin. Päätökset tulevaisuuden suhteen tekee hän itse eikä
kukaan ulkopuolinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti