OBREHT, TÉA: Vedetön maa

Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: Inland

Suomennos: Irmeli Ruuska

Téa Obreht (s. 1985) herätti kansainvälistä huomiota Balkanille sijoittuvalla järjen ja magian välillä häilyvällä esikoisteoksellaan Tiikerin vaimo. Hänen toinen romaaninsa Vedetön maa sijoittuu 1800-luvun lopun Amerikkaan. Kertojina vuorottelee kaksi henkilöä, jotka elävät omaa elämäänsä ilman mitään selkeää yhtymäkohtaa, mutta joiden silti olettaa liittyvän jollakin lailla toisiinsa.

Lurie on turkkilaistaustainen nuori mies, joka on saapunut Amerikkaan isänsä kanssa ja jäänyt hyvin pian orvoksi. Hän löytää paikkansa pikkurikollisten joukosta, mutta joutuu erään ryöstön jälkeen kuolemantuottamuksesta etsintäkuulutetuksi ja seriffi Bergerin vainoamaksi. Pakoilu alkaa.

Oikukkaan kohtalon ansiosta Lurie osuu paikalle juuri, kun USA:n armeijan kameliosasto on lähdössä kohti sisämaata. Armeija nimittäin haluaa kokeilla kameleiden käyttökelpoisuutta tutkimusmatkalla maan kuivimmille seuduille, koska ne selviävät varsin pitkiä aikoja ilman vettä. Lurie pääsee kamelinajajaksi ja tutustuu elämänsä tärkeimpään elävään olentoon eli Burke-nimiseen kameliin. Burke on ”sinä”, jolle Lurie kertoilee kokemuksistaan ja tapaamistaan ihmisistä.

Matkassa on monta käännettä, mutta loppujen lopuksi Lurie ja Burke ovat omillaan. He nappaavat onnea, sieltä, mistä sitä on saatavissa, ja ansaitsevat elantonsa tavoilla, joita tielle osuu. Koko ajan Lurieta ympäröivät tuttujen ja tuntemattomien haamut: tavaroita kuolemansakin jälkeen himoitseva toveri, susien surmaamat ihmiset, intiaanien tappamat perheet, nälkään ja janoon kuolleet uudisraivaajat.

…vaikka olin nähnyt kuolleita koko ikäni, en ollut vielä koskaan nähnyt kuin yhden kerrallaan enkä ollut oivaltanut, etteivät he tienneet toistensa läsnäolosta. Yhtäkkiä kaikkein murheellisinta tuossa paikassa ei ollutkaan se, miten kammottavalla tavalla ne ihmiset olivat kuolleet, kaukana siitä. He näkivät elävät, mutta eivät toisiaan. Nimettöminä ja hautaamattomina, yhtäkkiä hämmentävään pimeyteen joutuneina, he nousivat ja huomasivat olevansa ypöyksin.

Nora Lark puolestaan on hyvästä kodista lähtöisin, mutta avioliitto haihattelijan kanssa on tuonut hänet kauas Arizonan syrjämaille. Huonosti käy Emmetin tämänkin projektin: omavaraiseksi suunniteltu elämä muuttuu taisteluksi kuivuutta ja nälkää vastaan.

… tässä laaksossa, joka oli joskus vihertänyt niin, että oli narrannut maanviljelijät tulemaan tänne, elettiin nyt vuosi vuoden perään toivossa, joka perustui talviseen lumisateeseen jossain sadan mailin päässä, vaikka niistä lumista ei ollut kahtena edellisenä kesänä hellinnyt edes pientä, kirkasta vesinoroa yhteenkään jokeen, jonka varteen laakson väki oli valtauksensa paaluttanut.

Nyt Nora odottelee kaupungista vettä hakemaan lähtenyttä Emmettiä takaisin kotiin. Mies on viipynyt matkalla odotettua pitempään ja kaksi vanhempaa poikaakin on teillä tietymättömillä, mutta Nora ei ole kovin huolestunut. Eniten häntä harmittavat palvelustyttö Josien dramaattiset kuvailut yöllä pihapiirissä liikuskelleesta siipiniekasta Pedosta, johon kovapintainen ja kyyninen Nora ei usko, mutta joka on pelottanut hänen herkän kuopuspoikansa suunniltaan.

Onhan Norallakin toki kummituksensa. Perheen Evelyn-tytär kuoli muutaman kuukauden ikäisenä epämääräisissä olosuhteissa, mutta on jatkanut Noran mielessä varttumistaan ja kasvanut jo nuoreksi neidoksi, joka neuvoo ja toruu äitiään. Onko Noralla siis oikeutta epäillä Josieta, joka on jo saanut laajalti mainetta välittäjänä elävien ja kuolleiden välillä?

… jos maailman riesana oli määrättömästi pieniä otuksia, joita ei erottanut paljaalla silmällä mutta jotka olivat niin häijyjä että pystyivät tuhoamaan kokonaisia kaupunkeja -, eikö myös ollut mahdollista, että Josien väitteissä, niin hyödynhakuisia ja ennenkuulumattomia kuin ne olivatkin, voisi piillä totuuden siemen? Voisivatko kuolleet tosiaan asua elävien rinnalla maailmassa: nauraa, kukoistaa, kasvaa ja puuhailla lukemattomien tuonpuoleisten toimiensa parissa, jotka olivat näkymättömiä vain siksi, että niiden näkemisen mekanismia ei ollut vielä keksitty?

Päivän edetessä talon asukkaiden jano yltyy yltymistään, mutta Nora kärsii myös sisäisestä piinasta. Näyttää siltä, että hänen kauan varjelemansa salaisuudet eivät olekaan niin kovin salaisia, vaan ehkä käytettävissä häntä vastaan. Onko hän aiheuttanut perheelleen ja ystävilleen korvaamatonta vahinkoa puuttuessaan vastoin Emmetin varoituksia peliin, jossa päätetään, mikä asutuskeskittymä nousee piirikunnan hallintokeskukseksi ja kuka suurmaanomistajista saavuttaa seudulla valta-aseman?

Vedetön maa -romaanissa on maagista imua, kohtalokkuutta, verevyyttä ja haurasta kauneutta. Silmissään miltei näkee laajalle aukeavat maisemat, ja tuntee ihollaan auringon polttavuuden, sieraimissa rutikuivasta maasta nousevan pölyn ja suussa viileän veden kaipuun. Sitkeä, teräväsanainen, jääräpäinen ja itsevarma Nora on kiinnostava hahmo, mutta askarruttamaan jääkin palvelustyttö Josie. Hieman yksinkertainen vai tavattoman ovela?

Senhän länsi saa aikaan. Toisin kuin mikään muu paikka. Se vaikuttaa samoin jokaiseen mieheen, naiseen ja lapseen. On kohtalon määräys, että näillä tasangoilla on ollut sellainen vaikutus heti siitä hetkestä asti, kun ensimmäinen tulija raahautui kunnon mäelle, vilkaisi joka suuntaan avautuvaa maisemaa, imi sitä itseensä ja sanoi, että se kaikki oli tarkoitettu vain hänen yksinäiselle sielulleen. Kun hän tuumi itsekseen: täällä asuu ylevyys, ja minä olen ainoa, joka sen näkee.