Kustantaja: Like 2021
Alkuteos: La bibliotekaria de Auschwitz (2012)
Suomennos: Einari Aaltonen
Vuonna 1944 Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirillä on yksi erikoisuus:
sektorilla BIIb sijaitseva ”perheleiri”, jossa lapset saavat olla yhdessä
vanhempiensa kanssa ja kokoontua aikuisten työskennellessä parakkiin numero 31
opiskelemaan. Lasten parakki on ihaillun juutalaisen urheilusankarin Fredy
Hirschin ideoima, mutta natseilla lienee omat tarkoitusperänsä sen sallimiseen.
Lasten kuuluisi opetella saksankielisiä lauluja ja leikkejä
– ei missään tapauksessa kouluaineita, mutta joukko aikuisia ammentaa silti
lapsille salaa tietämystään matematiikasta, maantieteestä ja historiasta. Joku
opettaja tietää kaiken intiaaneista ja Villistä lännestä ja joku toinen
Israelin kansan esi-isistä. Joku muistaa ulkoa Peukaloisen retket
villihanhien seurassa ja joku toinen Monte-Criston kreivin.
Kirjat ovat tietenkin ehdottomasti kiellettyjä, mutta
parakissa numero 31 on kuin onkin piilossa pieni kirjasto: maailmankartasto, Geometrian
alkeet, H. G. Wellsin Lyhyt maailmanhistoria. Venäjän kielioppi,
ranskankielinen romaani, Sigmund Freudin Johdatus psykoanalyysiin ja Jaroslav
Hašekin romaani Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa.
Noilla esineillä, joiden hallussapito tietää
hengenlähtöä, ei voi ampua eikä niitä voi käyttää teräaseena eikä nuijana.
Reichin tylyt vartijat kavahtavat kirjoja: vanhoja, kuluneita ja risaisia
niteitä, joista puuttuu sivuja… Kirjat ovat vaarallisia, ne kun saavat
ajattelemaan.
Dita Adlerova on neljätoistavuotias rivakka ja hoksaavainen
tyttö, jolle parakkipäällikkö Hirsch luovuttaa vastuun kirjastosta. Ditan
kuuluu jakaa kirjoja tasapuolisesti kaikkien käyttöön, pitää niistä lukua ja
piilottaa ne päivän päätyttyä taas huolellisesti kätköpaikkaansa. Hän ottaa
tehtävänsä vakavasti, hellii ja huoltaa kirjoja parhaansa mukaan. Kirjat ovat
muisto vapauden ajoista ja ylläpitävät toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
Dita on ollut kirjastonhoitaja vasta pari päivää, mutta
tuntuu kuin hän olisi hoitanut tehtävää jo monta viikkoa tai kuukautta.
Auschwitzissa aika ei riennä, vaan matelee. Äärettömän paljon hitaammin kuin
muualla maailmassa. Pari päivää Auschwitzissa tekee tulokkaasta konkarin.
Samassa ajassa nuoresta voi tulla vanhus ja rotevasta heiveröinen.
Iturben romaani kertoo samoista asioista kuin
keskitysleireistä kertovat kirjat yleensäkin. Ihmisten riutumisesta
riittämättömän ravinnon ja raskaan työn seurauksena. Jatkuvasta pelosta.
Mielivaltaisesta kohtelusta. Sairauksista ja kuolemasta. Sadistisista
saksalaisista, joiden etunenässä klassista musiikkia viheltelevä kylmäsilmäinen
tohtori Josef Mengele.
Siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Auschwitzissakin lapset
leikkivät ja keppostelevat. Tytöt juoruilevat. Nuoret katselevat toisiaan sillä
silmällä, ja joskus käy niin, että rakastavaisista toinen on vanki ja toinen vartija.
Ystävällisyyttä ja apua saattaa löytyä aivan epätodennäköiseltä taholta, vaikka
vangeilla onkin oma hierarkiansa. On myös niitä, jotka valmistelevat kapinaa ja
niitä, jotka pakenevat voidakseen kertoa maailmalle, mitä keskitysleirillä
tosiasiassa tapahtuu, ja estääkseen näin muita joutumasta sinne.
Auschwitzin kirjastonhoitaja sisältää monia
mieleenpainuvia yksityiskohtia ja kuvauksia, mutta ennen kaikkea se on kertomus
urheasta nuoresta naisesta, joka on valmis ottamaan riskejä oikeiksi
katsomiensa asioiden vuoksi ja jonka sisua ei keskitysleirikään voi taltuttaa.
Lapsenuskonsa hän kyllä kaiken kauheuden keskellä auttamatta menettää.
Jumala on sallinut Auschwitzin olemassaolon, joten ehkä
hän ei ole erehtymätön kelloseppä niin kuin Ditalle on kerrottu. Toisaalta on
totta, että kaikkein löyhkäävimmässä lannassa kukkivat kaikkein kauneimmat
kukat. Ehkä Jumala ei ole kelloseppä vaan puutarhuri. Jumala kylvää ja
paholainen niittää tuhon viikatteella. Kuka voittaa tämän mielipuolten
kamppailun? Dita pohtii.
Espanjalaisen Antonio Gonzáles Iturben (s. 1967) romaani
perustuu pitkälti tositapahtumiin. Auschwitzin oikea kirjastonhoitaja oli Dita
Kraus, joka asuu nykyisin Israelissa ja on yli yhdeksänkymmentävuotiaanakin oikea
tarmonpesä. Hän haluaa keskittyä elämässään myönteisiin asioihin ja uskoa, että
ihmiset oppivat vielä hyväksymään toistensa erilaisuuden ilman vihaa. Ja yhä
hän rakastaa kirjoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti