WAHLDÉN, CHRISTINA: Älä puhu kuolleista

Kustantaja: Minerva 2022

Alkuteos: Nämn inte de döda

Suomennos: Jänis Louhivuori

Ruotsalainen kirjailija ja journalisti Christina Wahldén (s. 1965) rakastui Australiaan opiskellessaan Sydneyn yliopistossa dramaturgiaa ja matkustellessaan ympäri maata. Toimiessaan Svenska Dagbladetin rikostoimittajana hän raportoi ennen kaikkea naisiin ja tyttöihin kohdistuvasta rikollisuudesta, parisuhde- ja kunniaväkivallasta sekä ihmiskaupasta. Australiaan sijoittuvassa Darwin-sarjassa nämä kaksi asiaa yhdistyvät.  

Älä puhu kuolleista -dekkarin tapahtumat sijoittuvat Australian Pohjoisterritorion pääkaupunkiin Darwiniin. Territorio poikkeaa vapaamielisyydessään muusta Australiasta jopa oikeuskäytännöissä. Tämä saattaa houkuttaa vapaudenkaipuisia muuttamaan alueelle, mutta trooppisen kostea ilmanala sopii harvalle. Pysyvästi paikalle jäävät lopulta vain aidot territorion asukkaan, joista kaksikymmentäviisi prosenttia on aboriginaaleja.

Tähän aikaan vuodesta, ennen sadekautta, ihmiset ajautuvat mangohulluuden valtaan, sekoavat tropiikin kuumuudesta. Väkivaltarikokset lisääntyvät. Ihmiset menevät järjiltään kuumuudesta ja kosteudesta, sateesta jota ei kuulu.

Rikoskomisario Patrick O’Boyle on isokokoinen ja punatukkainen, joten hänen lempinimensä on aussilogiikan mukaan tietenkin Bluey. Bluey rakastaa Abbaa ja etenkin Agnetha Fältskogia. Hän unelmoi naisystävästä ja on viimeisimmän eron jälkeen lopettanut alkoholinkäytön. Hän on myös lempeä karskista ulkomuodostaan huolimatta ja ottaa hoiviinsa orvoksi jääneen wallabinpoikasen, jonka nimeää Mangoksi.

Darwinin rikospoliisin työ koostuu lähinnä pyromaaniepäillyistä, autovarkauksista, murroista ja kadonneista turisteista, mutta eräänä maanantaina ruotsalainen reppureissaaja, traumojaan Australiaan paennut Greta, löytää merenrannalta pahoin runnellun ruumiin. Ensi silmäyksellä kuolema vaikuttaa krokotiilin aiheuttamalta, mutta ruumiinavaus paljastaa sen murhaksi. Suurta poliisioperaatiota tästä ei kuitenkaan seuraa, koska uhri kuuluu alkuperäisväestöön.

Kukaan ei tiedä, kukaan ei muista, kukaan ei ole nähnyt mitään. Osa ei ole ollut selvin päin, osa ei ole ollut paikalla. Osa ehkä oli paikalla, muttei muista. Tai ei tahdo muistaa. Eri syistä. Kukaan ei pidä poliisista.

Uhrin henkilöllisyys selviää nopeasti, sillä aboriginaalitaustainen poliisiharjoittelija Jess tietää pienessä yhteisössä vain yhden tuntomerkkeihin sopivan naisen. Bluey puolestaan on varma murhaajasta, koska tilastojen mukaan se on miltei aina poikaystävä. Jess ei ole vakuuttunut, mutta kukapa kuuntelisi nuorta harjoittelijaa, joka on muista poikkeava sekä sukupuolensa että taustansa vuoksi?

Ei Jessiin luoteta alkuperäisväestön keskuudessakaan, mutta lopulta hän saa yhden naisen puhumaan. On kuulemma eräs mies, joka houkuttelee aboriginaalinaisia taloonsa luvaten heille mahdollisuuden käydä suihkussa ja saada puhtaita vaatteita. Nainen osaa valitettavasti kertoa miehestä vain sen, että tällä on oudot silmät, sininen aita puutarhan ympärillä ja ovissa paljon lukkoja.

Sinisen aidan etsintä keskeytyy, kun Banksia House -nimisestä laitoksesta tulee tieto itsemurhan tehneestä teinitytöstä. Vankilamainen laitos on tarkoitettu kymmenen-kuusitoistavuotiaille huostaanotetuille ja rikoksista tuomituille tytöille, joista lähes kaikki kuuluvat alkuperäisväestöön. Bluey ja Jess aistivat oitis, että jokin on pahasti vinossa, mutta Greta on se, joka löytää tärkeän johtolangan. Paljastuneet asiat ovat kammottavia.

Juoni on taitava ja sisältää yllätyksiäkin. Yksi yllätyksistä on ”poika varjoissa”, jonka kertomukset omista elämänvaiheista ja kieroutuneen maailmankatsomuksen muotoutumisesta limittyvät murhatutkimuksen lomaan. Henkilökuvaus on kaiken kaikkiaan hyvää, mutta erityiskiitos mielenkiintoisesta aisaparista eli oikeudenmukaisesta (joskin valkoisen miehen asenteeseen kasvaneesta) Blueysta ja kansansa aseman parantamista tavoittelevasta Jessistä.

Parasta antia Wahldénin teoksessa on monipuolinen tietopaketti Australian alkuperäisväestöstä. Lumoavan henkistyneen ajatusmaailman ja hienon kulttuurin luoneet aboriginaalit ovat valkoisten saapumisen jälkeen vajonneet alennustilaan; alkoholin suurkuluttajiksi, köyhiksi, syrjityiksi ja syrjäytyneiksi. Valtion asettamat tavoitteet alkuperäisväestön elinolojen parantamiseksi ovat jääneet totuttamatta ja etenkin naisten asema on surkea. Vanhat tavat elävät silti yhä, mihin viittaa kirjan nimikin:

Vastikään kuolleen henkilön valokuvan esillä pitäminen on tabu. Suruaika voi vaihdella parista kuukaudesta useaan vuoteen riippuen siitä, miten merkittävä henkilö vainaja oli, eikä sen aikana saa mainita kuolleen nimeä. Jos jollakulla muulla sattuu olemaan sama nimi, sitäkään ei saa sanoa ääneen, kuten ei myöskään sanoja, jotka muistuttavat kyseistä nimeä.