Kustantaja: Atena 2022
Pienoisromaanissa Tämäkin hämärä katoaa seurataan kolmen
ihmisen näkökulmasta kahta eri sukupolva ja kahta erilaista maailmaa.
On helsinkiläinen uraohjus Lotta, joka on tottunut ylelliseen elämään ja
pintaliitoon, ja ovat Lotan kahdeksankymppiset lappilaiset vanhemmat Vuokko ja
Eino, joiden elämä on aina ollut vaatimatonta ja rauhallista. Lyhyiden lukujen
otsikot kertovat, kuka kulloinkin on äänessä.
Lotta tekee pitkää työpäivää pörssimeklarina. Häntä eivät
niinkään kannusta työ ja työtoverit, vaan hyvä palkka. Luksustalo,
designtuotteet, eksoottiset ruoat ja kalliit viinit tuottavat hänelle iloa ja
jopa turvallisuudentunnetta, mutta mistä tämä näyttämisenhalu juontuu?
Minun Pikku-Lottani. Omissa oloissaan viihtyvästä,
mielikuvitusolennoille puhuvasta tytöstä kuoriutui suorittajaluonne. Enkä osaa
sanoa, missä vaiheessa niin kävi, mutta yhtäkkiä oli kuin Lotan elämästä olisi
tuosta vain nipistetty kaikki huolettomuus…. Hampaat irvessä hän tahkosi tätä
elämää, enkä minä ymmärrä, mistä hän sen mallin otti.
Työongelmien ratkaiseminen tuntuu olevan Lotalla tärkeämpää
kuin lasten toveiden täyttäminen, mikä tuottaa mielipahaa etenkin päiväkotia
käyvälle Almalle. Jaksaako Lotta tarpeeksi tukea sosiaalisia taitoja vasta
harjoittelevaa tytärtään? Lotan ja Riku-puolison omistautuminen työlle tuntuu
rapauttavan myös avioliittoa - jopa parisuhdeloma tarkoittaa heillä
suuntaamista eri kohteisiin. Loman ajaksi Vuokko ja Eino kutsutaan hoitamaan
lapsia.
Rovaniemen kasvatti Eino löysi aikoinaan Vuokkonsa Pohjanmaalta ja ihmettelee toisinaan yhä vaimonsa omalaatuisuutta. Eino on
pidättyväinen ja sovitteleva, puuhakas ja järjestelmällinen. Teräväkielinen Vuokko
taas ärtyy helposti pikkuasioista, inhoaa talvea ja juhlapyhiä, mutta nauttii
luonnon ilmiöistä ja jaksaa puhella jopa variksille ja kukille. Vuokko ei ole
kovin käytännöllinen, mutta onneksi Eino pitää kodin kunnossa.
Keskityn pohtimaan ja tarkkailemaan, enkä sen vuoksi ehdi
niin paljon muuta… Ihailen kyllä kädentaitoja, mutta minulla ei niitä juurikaan
ole. En ole koskaan tuntenut vetoa alinomaiseen puuhasteluun, mieluummin
oikaisen sohvalle, annan kaappikellon nakuttaa ja mietin omiani.
Vuokon ja Einon pitkäaikainen ystävä on ikätoveri Valo, joka
hänkin taitaa pohjoisen murteen kiemurat. Vetreä leskimies huolehtii talon
kunnosta, kiipeää tarkastamaan katon ja puhdistaa rännit. Hän on myös
piristävää seuraa iloisen luonteensa ja komean ulkomuotonsa ansiosta ja voikin
kysyä, kumpi on Valoon ihastuneempi – Vuokko vai Eino? Valon joutuminen
sairaalaan on kova isku, mitä pahentaa koronapandemian mukanaan tuoma
vierailukielto.
Vuokon, Einon ja Valon välityksellä kirjailija puhuu
vanhenemisesta. He kaikki ovat kokeneet omaisten ja ystävien menetyksen, surun,
vakavan sairauden, kehon vähittäisen rapistumisen, lisääntyvän kipuilun ja
voimattomuuden. Heitä ei kuolema pelota, vaan heille olisi päinvastoin armoa
päästä pois elämästä, jossa toivoa paremmasta ei kertakaikkiaan enää ole.
Kenties kaiken tämän tarkoitus on tehdä elämästä lopulta
niin ikävää, että olemme valmiita siitä omin tahdoin luopumaan. Pikkuhiljaa
olemiseemme tarttuneet, aluksi vähäisiltä tuntuneet vaivat ja kolotukset
valtaavat meissä yhä enemmän tilaa.
Eilittä kuvaa lempeästi ja hienovaraisen humoristisesti toisaalta
ihmisten normaalia arkea ja toisaalta lähestyvää muutosta, jossa arvot on punnittava
uudestaan. Henkilöhahmot kasvavat yllättävän moniulotteisiksi, mutta keskeisin
ja kiinnostavin on kyllä Vuokko. Vai olisiko se sittenkin viisaudellaan
yllättävä kuusivuotias Alma?
Vielä pari ajatusta mietittäväksi:
Onko tarkoituskin, että jäämme toisillemme arvoituksiksi?
Katsomme toisessa vain heijastusta itsestämme ja samalla jätämme huomioimatta
sen, mitä todella näemme.
Ihmiset tapaavat kohdella meitä niin kuin annamme
itseämme kohdella.
Tämä kirja on alkanut kiinnostaa, kun se on ollut aika monessa blogissa. Tuo vanhenemisen kuvaus erityisesti.
VastaaPoistaPidän kovasti Eilittän tavasta kuvata vanhuuteen liittyviä asioita, mutta myös sukupolvien välisiä jännitteitä.
Poista