Kustantaja: Kosmos 2022
Alkuteos: Winter (2017)
Suomennos: Kristiina Drews
Ali Smithin teos Talvi on toinen osa hänen Vuodenaikakvartetistaan.
Talvi ei ole jatkoa ensimmäiselle osalle eli Syksylle, joskin
tarinaan on kyllä kätketty pieni yhdistävä tekijä. Pääperiaatteeltaan sarjan
osat ovat itsenäisiä teoksia, jotka keskittyvät yhdistämään jonkin tietyn
vuodenajan ilmapiiriä yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja tapahtumiin ja samalla
myös henkilöiden elämään. Talvi on vuoden pimeintä aikaa ja myös maapallo on juuri
nyt käymässä elämässä monessa mielessä synkkää aikaa. Siitä kertoo kirjan
alkulukukin:
Jumala oli kuollut: ensi alkuun…
Kulttuuri oli kuollut.
Säädyllisyys, yhteiskunta ja perhearvot olivat kuolleet. Menneisyys oli
kuollut. Historia oli kuollut. Hyvinvointivaltio oli kuollut. Politiikka oli
kuollut. Demokratia oli kuollut. Kommunismi, fasismi, neoliberalismi ja
kapitalismi, kaikki kuolleet, samoin marksisimi, kuollut, ja feminismi myös
kuollut. Poliittinen korrektius, kuollut. Rasismi oli kuollut. Uskonto oli
kuollut. Ajattelu oli kuollut. Toivo oli kuollut…
Sangen moni asia oli kuollut.
Jotkut eivät kuitenkaan olleet
kuolleet, ainakaan vielä.
Elämä ei ollut vielä kuollut. Vallankumous
ei ollut kuollut. Rodullinen tasa-arvo ei ollut kuollut. Viha ei ollut kuollut…
Sitten siirrytään jouluaattoaamuun ja tavataan seitsemänkymppinen Sophia Cleves, jonka seuralaisena on jo neljättä päivää ilmassa itsekseen leijuva lapsen pää. Herttainen, iloinen ja kohtelias pää, joka säteili suurempaa suopeutta kuin mikään Sophian toistaiseksi näkemä Buddhan, kupidon tai pöllämystyneen jouluenkelin pää. Symboloiko pää jotain erityistä, etenkin kun se myöhemmin taitaakin osoittautua kiveksi – sitä voi itse kukin mietiskellä.
Joka tapauksessa kirjailija ilmoittaa lukijalle kesken
Sophiasta ja leijuvasta päästä kertovan luvun aloittavansa tarinan uudestaan ja
nyt perinteiseen tyyliin. On siis jouluaatto ja Sophian Cornwallissa
sijaitsevaan vanhaan kartanoon alkaa kerääntyä ihmisiä joulua viettämään. Joidenkin
tulosta on sovittu etukäteen, joku kutsutaan myöhemmin ja jotkut tulevat
kutsumatta. Vanhoja ja uusia salaisuuksia paljastuu pyhien aikana.
Ensimmäinen vieraista on Sophian kolmekymppinen poika Art (oikeasti
Arthur). Hän ansaitsee elantonsa tutkimalla erityyppisiä medioita mahdollisten
tekijänoikeusrikkomusten varalta, mutta nauttii eniten kirjoittaessaan Art in
Nature -luontoblogia. Hän on seurustellut Charlotte-nimisen naisen kanssa,
mutta juuri joulun alla tämä on pakannut laukkunsa ja lähtenyt, koska ei enää
kestänyt Artin välinpitämättömyyttä toisten ihmisten hätää kohtaan.
Art on kehuskellut äidilleen saapuvansa kumppaninsa kanssa
eikä kehtaa kertoa erosta. Sen sijaan hän palkkaa bussikatoksessa tapaamansa
nuoren naisen esittämään joulun ajaksi Charlottea. Nainen sanoo nimekseen Lux. Hän on kroatialaistaustainen
ja Shakespearen suurena ihailijana etsiytynyt opiskelemaan kirjallisuustiedettä
Britanniaan. Brexitin jälkeen Lux ei enää voi ansaita rahaa elämiseen ja
opiskeluun, joten Artin tarjous on hänelle onnenpotku.
Heti Sophien luo saavuttuaan Art ja Lux tajuavat, ettei
kaikki hyvin. Hätiin kutsutaan Sophien isosisko Iris, vaikka siskokset eivät
olekaan olleet puheväleissä kolmeenkymmeneen vuoteen. Syynä välirikkoon ovat
näkemyserot. Iris on aina ollut kiihkeä luonnon ja ihmisoikeuksien puolestapuhuja,
kun Sophie taas ei usko sen paremmin ilmastonmuutokseen kuin pakolaisten
kokemaan hätään. Iris kutsuukin siskoaan Filoksi – ei suinkaan rinnastuksena
filosofiin vaan läpinäkyvän ohueen filotaikinaan.
Joulunpyhiä leimaavat kiihkeä mielipiteiden vaihto ja
sisarusten välillä sinkoilevat loukkaukset, mutta Lux osoittaa olevansa palkkionsa
arvoinen. Hän hoitaa kotiin tilanteen jopa silloin, kun Artin nimissä postattu
twiitti tuo kartanon pihaan bussilastillisen lintubongareita. Kirja loppuu ihan
joulun hengen mukaisesti rauhaan ja hyvään tahtoon.
Talvi-romaanin keskeisimpiä kysymyksiä on se, ketkä
brexitin jälkeen saavat asua ja työskennellä Britanniassa tai ketkä ylipäätään
saavat tulla sinne. Eikö ongelmaan ole muuta ratkaisua kuin rakentaa aitoja ja
muureja pitämään epätoivotut saaren ulkopuolella?
Toinen teoksen kipeistä kysymyksistä on ilmastokatastrofi,
josta puhuttaessa pohjana on selvästikin Rachel Carsonin klassikkoteos Äänetön
kevät. William Shakespearen näytelmä Cymbeline puolestaan johdattaa muistelemaan,
miten joukko naisia leiriytyi vuonna 1981 Yhdysvaltain aitaaman alueen ulkopuolelle
protestina risteilyohjusten sijoittamiselle Britanniaan. Parhaimmillaan mukana
oli yli 30 000 naista, mutta risteilyohjusten saapumista se ei estänyt. Yhtymäkohta
Cymbelineen on siinä, että näytelmässä Britannia on vaarassa joutua
Rooman suurvallan murskaamaksi.
Smithin taidokas ja leikkisä tyyli vaihtelee monologeista
huonosti riimitettyihin runoihin. Mukaan heitetään myös ote erään Yhdysvaltain
presidentin puheesta sotaveteraaneille heinäkuussa: Ne ovat yrittäneet
vaimentaa tämän kauniin pikku toivotuksen. Mutta nyt, porukat, te saatte taas
toivottaa hauskaa joulua.
Tähän kirjailija toteaa kuivasti: Keskellä kesää koittaa
talvi. Valkea joulu. Jumala meitä armahtakoon, joka ainoaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti