Kustantaja: S&S 2023
Alkuteos: Lucy (1990)
Suomennos: Kaijamari Sivill ja Helka Sivill
Yhdeksäntoistavuotias Lucy saapuu Länsi-Intian ”saarilta” au
pairiksi Yhdysvaltoihin, luultavasti New Yorkiin. Kirja kertoo vuoden
ajalta hänen kokemuksistaan Amerikassa, mutta näyttää myös
väläyksiä hänen menneisyydestään trooppisella saarella.
Olin ollut tyttö, jolta odotettiin tiettyjä, ei sinänsä
mitenkään kamalia asioita: uraa sairaanhoitajana, velvollisuudentuntoisuutta
vanhempia kohtaan, lainkuuliaisuutta ja sovinnaisuuden palvomista. Mutta kun
oli ollut vuoden poissa kotoa, se tyttö oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.
Suurkaupungissa moni asia on Lucylle uutta. Hän ajaa
ensimmäistä kertaa elämässään hissillä ja pääsee elämänsä ensimmäiseen
kerrostaloasuntoon. Hän saa tutustua jääkaappiin, joka pitää ruoat tuoreina useamman
päivän ajan. Hän oppii, ettei ilma välttämättä ole lämmin, vaikka aurinko
paistaisikin.
Lucyn vauraaseen isäntäperheeseen kuuluvat keltatukkaiset
Lewis-isä, Mariah-äiti ja neljä tytärtä. Lucy otetaan hyvin vastaan,
vaikka häntä hieman säälitäänkin ”Vierailija-rukkana”. Etenkin Mariah paneutuu
Lucyn ilahduttamiseen ja tukemiseen ja niinpä näiden kahden naisen välille kasvaakin
vähitellen miltei äidin ja tyttären suhdetta muistuttava rakkaus.
Ristiriitoja syntyy lähinnä luokka- ja kulttuurieroista. Esimerkiksi
narsissien näkeminen saa Mariahin iloitsemaan siitä että on elossa, kun taas
Lucylle narsissit tuovat mieleen pelkästään pitkän runon, jonka joutui
kymmenvuotiaana opettelemaan ulkoa. Narsissit ja kyseinen runo kuuluvat
valloittajien kulttuuriperintöön, eivät saarelaisten.
Kiivasluonteinen Lucy töksäyttelee helposti niillekin, joista
välittää. Ennen kaikkea Lucy on vihainen äidilleen, joka ei usko tyttölapsen pystyvän etenemään elämässään. Äidin mieliksi Lucy on lähtenyt opiskelemaan
sairaanhoitajaksi, mutta onko se sitä, mitä hän itse haluaa? Lucy ei edes pysty lukemaan äidin lähettämiä
kirjeitä - ehkä pelätessään niiden herättävän koti-ikävää.
Joitain asioita ei pääse pakoon, mutta usein ainakin
joksikin aikaa riittää ihan hyvin, että edes yrittää.
Ennen pitkää Lucy oivaltaa, ettei isäntäväen avioliitossa
kaikki ole kohdallaan. Hänen myötätuntonsa on hyväuskoisen Mariahin puolella,
koska on elämässään nähnyt niin monia epäluotettavia miehiä. Yksi näistä on hänen oma isänsä, joka arvelee siittäneensä noin 30 jälkeläistä.
Huonoista kokemuksista huolimatta Lucy tarkastelee monia
tapaamiaan miehiä mahdollisina seksikumppaneina ja odottaa kokevansa näiden kanssa jotain railakasta. Hän ei kuitenkaan ole valmis
sitoutumaan kehenkään, vaan pitää suhteensa väliaikaisena huvina ja
ajanvietteenä. Pieni vaaran tunne on hänelle vain lisäkiihoke.
Kylmä tuuli oli kuivattanut huuleni väljähtäneen
paahtoleivän tuntuisiksi, mutta Paul nautiskeli minusta kuin olisin ollut
vastapaistettu kakku. Hän oli iloinen nähdessään minut ja sanoi: ”Minä rakastan
sinua”, ja minä ajattelin: Vai tuolta se kuulostaa, kun sitä tarkoitetaan ihan
tosissaan.
Vuosi suurkaupungissa kasvattaa Lucya paljon niin
itsetuntemuksen kuin tietomääränkin suhteen. Hän on valmis luopumaan asioista,
joita on tehnyt vain täyttääkseen muiden odotuksia, ja ryhtyy etsimään omaa
tietään. Tulevaisuus näyttää, mihin se vie, mutta tuskin kuitenkaan takaisin kotisaarelle.
Kirjassa on vahva yhteiskunnallinen ja feministinen pohjavire.
Köyhistä oloista tullut Lucy ihmettelee, millainen ristiriita vallitsee valkoisen
amerikkalaisen keskiluokan hyvien tarkoitusperien ja käytännön tekojen välillä.
Ihmiset surevat luonnon ja maiseman tuhoutumista, mutta rakentavat silti
itselleen taloja näköalapaikoille. Ja hassulta Lucysta tuntuu sekin, että nämä
ihmiset uskovat tulevansa onnellisiksi luopuessaan tavarasta.
Kincaidin tyyli on toisaalta napakkaa ja toteavaa ja
toisaalta ironista ja liioittelevaa. Lucy-pienoisromaanissa on vain 171
sivua, mutta kirja on niin täynnä hienoja yksityiskohtia ja huomioita, että sen
anti on huomattava. Etenkin Lucyn eriskummalliset unet ja luonnehdinnat asioista ovat riemastuttavia.
Hänen hiuksensa laskeutuivat päälaelta epätasaisina, ne
olivat kuin merseroitua puuvillaa saksittuna milloin minkäkin mittaiseksi, ja
väriltään tukka oli kuin lämmin ruskea takki.
Taivas oli kova ja harmaa, satoi ja pisarat tuntuivat
pieniltä kovilta nauloilta – aurinko paistoi joskus, mutta vain heikosti, niin
kuin olisi kantanut kaunaa. Huomasin, kuinka kova ja kylmä ja visusti ummessa
maa oli.
Jamaica Kincaid oli alun perin nimeltään Elaine Potter
Richardson (s. 1949). Hän muutti kuusitoistavuotiaana Antiguan saarelta New
Yorkiin au pairiksi ja löysi siellä mielenkiintonsa kohteiksi kirjoittamisen ja
valokuvaamisen. Jamaica Kincaid on toiminut kirjailijan työn ohella Harvardin
yliopistossa afrikkalaisen ja afroamerikkalaisen kulttuuritutkimuksen professorina.
PS. Yksi Lucyn pohdinnoista: miten Jeesus valmisti tarjoamansa kalat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti